Lauri Otonkoski: Harmi! WSOY 2009
Lauri Otonkosken kahdeksas kokoelma Harmi! nitoo yhteen kaksi hyvin erityylistä osastoa, jo nimet ”Avoimien ovien päivä” ja ”Suljettu osasto” asettuvat vastakkain. Samalla tavoin rakentui myös edellinen runoteos Cameo, jossa merkitsevää oli tekstipintojen välinen dynamiikka, liike suuremmista viettävistä kuvioista keskipisteeksi tiivistyneisiin muutamaan säkeeseen. Uudessa kokoelmassa osaston vaihtuminen merkitsee ennen kaikkea muutosta äänessä ja puhujan olemisen tavassa.
Ensimmäisessä, ”Avoimien ovien päivän” poetiikkaa määrittelevässä runossa listataan triviaalia, unohtunutta, epämääräistä ja pilkan kohteeksikin kelpaavaa mitä sattuu: ”Tervetuloa La Giocondan kääntöpuoli. /– –/ Tervetuloa turhakuun kuudes päivä ja laitosjoulu. /– –/ Tervetuloa runo, tervetuloa suru, tervetuloa kokonaan.” Osaston runot käynnistyvät usein huomautteluna julkisen sanan äärellä, niihin kuuluu fraseologian alaviitteitä ja variaatioita. Nämä tuntuvat usein irralliselta lisältä, paitsi silloin kun runon kokonaishahmo on niin mittava, että se mahdollistaa kestonsa aikana kulkemisen moniin vastakkaisiinkin suuntiin. Ajankuvan luonnos, runo ”pitkä viikonloppu ja messias”, toteuttaa maailman paljoudessa liikkuvaa kirjoittamista ottamalla lähtökohdakseen Saarikosken Mitä tapahtuu todella? -kokoelman säkeen ”jos Jeesus yhtäkkiä tulisi Helsinkiin”. Otonkoskella ”Kristus saapuu Silja Linella Helsinkiin”, ja tätä vasten käy mielekkääksi puhuntojen parsiminen yhteen säkeissä ”Kaikkea mitä sanot voidaan käyttää sinua vastaan. // Ja niin, totisesti, käytetäänkin.” Muualla kierrätys ei silti useinkaan vapauta vaihtuvia rekistereitä kimpoilemaan toisistaan. Ne ovat ikään kuin alisteisia jonkin yhden hallitsevan suunnitelman ilmaisemiselle.
Vaikka puhujan yhtenäisyys vaikuttaisi häviävän disjunktion aukkoihin, se tulee muutamia kertoja esiin muusta kudoksesta esimerkiksi suluin erotettuna merkityksen muodostumisen kommenttina: ”(Tähän en keksinyt sopivaa säettä, vaan yrität nyt Sinä vuorollasi, / onhan käsillä Avoimien Ovien Päivä.)” Osaston runot tuntuvat kuitenkin harvoin haastavan tällaiseen kirjoittavaan lukemiseen. Eripariset ainekset eivät välttämättä perustele olemistaan sillä tavoin itsenäisesti voimakkaina, että epäjatkuvuus saisi aikaan merkityksen hyppäyksen yli fragmenttien väliin aukeavan tilan. Tietysti oton- ja saarikoskilaiseen sienimetsässä kuleskelun poetiikkaan kuuluu prosessissa mukaan tarttuneen ylimääräisen ja näennäisesti turhan aineksen sisällyttäminen, mutta ”Avoimien ovien päivässä” metodi tuntuu toimivan siten, että eri äänet eivät niinkään pääse tuomaan mukaan omaa asiayhteyttään vaan redusoituvat ilmaisemaan esimerkiksi ajan informaatiovuota hyvin yleisellä tasolla.
Se oli tietenkin maanantai
kun kaikki konvehdit räjähtivät.
Kondiittoreiden salaliitto oli pantu toteen.
Jonain päivänä vielä tunnelit punnertavat alaisesta maailmastaan
kaarisillaksi taivahalle.
Niin innostavalla tavalla pöljä kuin runon ”totuudesta ym.” ensimmäinen säkeistö onkin, en löydä sen rinnastuksesta toisen säkeistön sfäärien profetiaan sellaista mielekkyyttä tai mielettömyyttä, joka saisi luomaan kahden maailman välisiä yhteyksiä tai vaihtoehtoisesti vapauttaisi täysin tällaisten yhteyksien etsimisestä.
Tähän liittyy ongelmani kokoelman ensimmäisen osaston lukijana: Se pyrkii ulkoisesti lähestymään sellaista runsasta ja liikkuvaa tämän hetken runoutta, joka kutsuu lukijaa kokeilemaan vapaasti tulkintojaan. Mutta huolimatta avointen merkitysten vakuutteluista runoja tuntuu määrittävän yksi ainoa, koherenttiin tulkintaan pakottava periaate. Eri äänet eivät pääse dialogissa muodostamaan uusia arvaamattomia ääniä, vaan niitä hallitsee yksiulotteisuudessaan hieman tympeäkin eetos: ”Mutta, jos sinulla on kymmenen tuoksuvaa pussilakanaa / siististi viikattuna budoaarin lipaston ylälaatikossa, / tajuat liian myöhään, / ettet lainkaan tarvinnut tätä runoa.” Tällainen julistus tyhjentää moniäänisyyden potentiaalin.
Pidänkin kokoelman toista puoliskoa mielenkiintoisempana. ”Suljettu osasto” tuskin viittaa nimellään rakenteen skitsofreenisuuteen, sillä siirtymä on hyvin luonnollinen, jopa välttämättömän tuntuinen.
Teoriassa on niin.
Täällä on näin.
Yö on kaksi
vokaalia sisäkkäin.
Riimi sitoo ensimmäisen runon säkeet ykseydeksi, verbit eivät saata lauseita liikkeeseen vaan ne oleilevat paikoillaan. Lyhyet, nimeämättömät runot hylkäävät julkisen keskustelun kielen. Moni päättyy perusteemoja määritteleviin tiivistettyihin abstraktioihin, jotka aiheuttavat pysähdyksen, sulkevat runon. Tematiikka tapahtuu näkyvällä pinnalla, hyvin ehdottomasti. Kun löydän teoksen ensimmäisestä osastosta vain jonkin näennäisen, illusorisen tulkinnan vapauden, pidän siitä kuinka toinen osasto jo lähtökohtaisesti tekee selväksi, ettei mikään tällainen avoimuus ole vaihtoehto. Hyvin vastaansanomattomasti runot kääntyvät kohti yksityistä puhetta, kieltäytyvät kaikesta dialogista.
Tämänkaltaisesta runoudesta ehkä mainitaan yleensä, että sen voi joko hyväksyä tai hylätä, mutta ”Suljetun osaston” runot eivät tunnu vaativan tällaisen suhteen muodostamista, ne ovat siinä määrin itseriittoisia. Puhujan ääni tosin tuntuu sympaattiselta, mutta pääasiassa runot suuntaavat huomion siihen tapaan jolla volyymin laskiessa hyvin pienet eleet ryhtyvät kasvattamaan merkitystään:
Pysäkkiin nojatessa näkee.
Ihmiset kulkee kirjeinä
asiaa täynnä osoitteisin.
Kuinka esimerkiksi puhekielinen verbin taivutus ja toisaalla yhteiskunnan mainitseminen singulaarisena tarkastelun kohteena – ”Mikä minua tänään huvitti / kun poikkesin yhteiskunnassa” – määrittävät runojen ääntä varsin 70-lukulaiseksi. Se toimii kuitenkin ennen kaikkea keinona irrottaa ne nykyhetkestä ajattomuuteen. Saarikoskelta ovat tämän osaston taustana erityisesti lyhyemmän muodon kokoelmat Onnen aika ja Alue, jonka säettä ”Kohta olen niin vanha kuin aina olen ollut” varioimalla Otonkoski kääntää runot pois päiväkohtaisuudesta kohti jonkinlaista privaattia aikamuotoa: ”Lopultakin ikäni saavuttaa minut ja käy taloksi.” Runojen ääntä on siis kuultu ennen ja keinot ovat tuttuja, mutta kyse on ennen kaikkea siitä kuinka antautua yksittäiselle runolle, sen omalle olemiselle, eikä palauttaa sitä edustamaan jotain laajempaa keskustelua. Vaikka mikään ”vain runoina” lukeminen ei tietenkään ole mahdollista, tässä tapauksessa jotain kunnioitettavaa on pyrkimyksessä väistää kysymys siitä, mikä runossa on uutta.
Olen edellä puhunut kahdesta osastosta. Niiden lisäksi loppuun on omana kokonaisuutenaan liitetty kolmisivuinen ”Juhlapuhe kaikelle”, joka alaotsikon mukaan on kirjoitettu Paavo Heinisen 70-vuotisjuhlakonserttia varten. Runo vaikuttaa jonkinlaiselta bonusraidalta; se ei muodosta suhteessa muuhun teokseen sellaista jännitettä kuin kaksi pääosastoa keskenään. Sillä vaikka olen käsitellyt osastoja erillisinä, merkitsevää on luonnollisesti niiden sijoittuminen samaan teokseen, siirtymä ja toisistaan nouseva merkitys. Alun sosiaalinen puhe epäonnistuu ja johtaa valmiin kielen hylkäämiseen. Sillä tavoin jälkimmäisessä osastossa voi syntyä runon itsenäisyys.