Vesa Haapala: Termini. Otava 2009
Vesa Haapalan toinen kokoelma Termini kaivautuu Rooman kulttuurihistoriaan monipuolisen lähdemateriaalin avulla usein äkkivääristäkin kulmista. Kuten Haapalan esikoisteos, joesta ja sen ympäristöstä inspiroitunut Vantaa, myös Termini on kuitenkin kaukana paikkasidonnaisesta lyriikasta. Teoksen nimi viittaa tietenkin Rooman päärautatieasemaan, ja sitä kautta matkustamisen, liikkeelläolon ja pysähtymisen teemoihin, mutta on tietenkin luettavissa myös suomeksi. Sen verran oppinutta ja humanismin traditioissa marinoitua tekstiä Haapala tuottaa, että ajatus kirjasta käsitevarastona ei ole niin huvittava kuin aluksi tuntuu.
Haapala tuntuu käsittävän kliseen mukaisen Rooman luonteen kaikkien teiden päätepisteenä loogisesti johtavan myös siihen, että Roomasta pääsee minne vaan – niin paljon kieltä ja kulttuuria sinne on jollain lailla varastoitunut. Niinpä kirjan päiväkirjamerkintöihin keskittyvä kehyskertomus, joka kuvaa runoilijan kanssa matkustavan valokuvaaja-elämänkumppanin tuntoja Rooman matkalla, avautuu koko joukoksi assosiaatioita, rinnastuksia ja kulttuurihistoriallisia kerrostumia. Mukana ovat Vanhan testamentin profeetat, Odysseia, Rimbaud ja Verlaine, Keats, Shelley, Byron ja monet muut Rooman matkaajat – myös Sylvia Plath, jonka päiväkirjojen tyyliä välillä jäljitellään ja parodioidaan: päiväkirjassa kaikuu välillä Plathin ja runoilija Ted Hughesin myrskyisä suhde.
Termini on siis juuri sellainen kirja, jollaista Haapalan kaltaiselta lyriikkaan suuntautuneelta kirjallisuudentutkijalta odottaisikin: painava, kerroksellinen ja loputtomia intertekstuaalisia linkkejä sisältävä, tekijyyden ajatuksella leikittelevä tekstimassa. Paitsi valmis runokirja, se on myös kuvaus tuon kirjan kirjoittamisesta. Usein mieleen nousevat Jorge Luis Borgesin historialliset tekstilabyrintit ja kirjailijantyön kuvaukset. Kuten Borges, myös Haapala tunnustaa historiasta kirjoittamisen mahdottomuuden, mikä on tietenkin alkuehto hurjimmille historiallisille fiktioille. Nykyhetken Rooman humina ja liike antaa kuitenkin Terminille sellaisen ajankohtaisen pulssin, että museoitumisesta sitä ei voi syyttää. Haapalan erityisenä onnistumisena pidän julkisen ja yksityisen, historiallisen ja nykyisen saumatonta yhteensovittamista, kuten tässä Bushin ja Blairin vastaisen marssivan mielenosoituksen rytmiin sovitetussa runossa:
Parru parrulta sinut on vaihdettu,
BUSH! BOIA!
uusia voittoja avautuu vanhojen tielle,
BUSH! BOIA!
olet risteilijä, taistelukoneet kannellasi,
BUSH! BOIA!
korvanapeissasi Eye of the Tiger, Enter Sandman.
Enemmän kuin mikään erityinen historiallinen teema tai yhteiskunnallinen ote Terminin nivoo kokonaisuudeksi edellämainittu valokuvaajanaisen pitämä päiväkirja, jossa käydään kamppailua sairauden, ilmeisesti kohdunkaulasyövän, ja siihen liittyvän hedelmättömyyden kanssa. Tämä kamppailu huipentuu leikkausta kuvaavaan kuvarunoon I ELI MUISTON PYSYVYYS, joka on luultavimmin jotain ainutlaatuista maailmanrunoudessa: kirurgin veitsen liikkeitä jäljittelevä tekstikokonaisuus. Ehkä hivenen itseironista komiikkaa tekstiin tuo impulsiivisena ja aavistuksen itseriittoisena kuvattu runoilijahahmo, jonka fokus heittelehtii historian suurmiehestä toiseen vailla sanottavampaa sisäistä logiikkaa. Kun hän yrittää kirjoittaa rakkausrunon, lopputulos on surkuhupaisa, mitä hän ei suostu kuulemaan. Tällainen ovelasti mukaan ujutettu parisuhdedraama häilyvine haaveineen ja pelkoineen estää Terminiä uppoamasta suuren tekstilastinsa painon alla. Runoustraditiot ja erilaiset käsitykset runoilijan roolista nivoutuvat saumattomasti osaksi nuoren parin elämää:
”Kirjoittaisitko minulle, pyysin taas kiusallani ja kerroin, miten tuttavani lähetti jokin päivä sitten sähköpostin, jossa sanoi, että saat varmasti mieheltäsi ihania rakkausrunoja ja vielä Roomassa! Ja mitä hän: En osaa sellaisia, siinä on takana vuosituhantinen traditio, jos olisin joku Tabermann tai Kotro, ehkä sitten.”
Teoksessa on myös oikein tervetullut huomautusosio, jossa selvennetään keskeisiä pohjatekstejä ja teemoja usein erillisiksi sarjoiksi järjestäytyneiden runojen taustalta. Tästä huomaavaisuudesta huolimatta lukukokemus synnyttää vähän väliä tunteen, että kaikkia kortteja ei ole paljastettu – huomautukset vaikuttavat tahallisen suppeilta, kuin niihin olisi ladattu vain maistiaisia kaikesta tekstiaineistosta mitä taustalle kätkeytyy. Tässä moniäänisyydessä on myös teoksen suurin sudenkuoppa, sillä kun lukiessaan riittävän monta kertaa joutuu paikkaamaan puutteellisia sivistysresurssejaan, alkaa syyttää runoilijaa briljeeraamisesta. ”Mutta mitä tekee Daniel tässä tulkintojen rytteikössä?”, kysyy Raamattuaiheisten teemarunojen puhuja, ja vastaavat aatokset piinaavat usein myös Terminin lukijaa. Siitä kirjoittaminenkin on turhauttavaa, kun jokaisen sisältöä tiivistävän lauseen jälkeen kirja tuntuu huutavan vierestä: Niin, mutta olen minä paljon muutakin!
Termini on teoksena sikäli monitahoinen, että toisena hetkenä sitä on valmis kiittämään samoista ominaisuuksista, joita hetki sitten manasi. Kokonaisuus ei pysy kasassa. Aivan, mutta fragmentit ovat kauniita, ja samalla kirjan viittauksien verkostoissa hajoaa koko ajatus itsellisestä kokonaisuudesta. Sitä on vaikea arvottaa, kun tuntuu että samalla pitäisi arvottaa kaikki se, minkä kanssa kirja on dialogissa. Voi vain sanoa, että paneutunutkin lukija voi turhautua sen parissa, mutta sattumanvarainen selailija löytää moninaisia helmiä:
”25. Sillä me, joilla nyt on rikosrekisteri ja syfilis, tulemme tuomitsemaan joka iikan.” (Evankeliumi Pjotr Kuznetsovin mukaan)
Päiväkirjamerkinnät raottavat verhoa Haapalan tekstilähtöisen kirjoitustyylin edestä: ”Tänään tajusin, että myös minä olen kristitty, sanot (…), ja kristitty siinäkin mielessä, että tulkitsen, kaikki me olemme tulkitsijoita; emme kerro tapahtumasta, teemme sanasta toiminnan ja alkuperän.” Haapalan runot ovatkin usein yhtä lailla tekstiä kuin tekstintulkintaa, mitä korostaa sekin, että hän on naittanut omiin runoihinsa käännöksiään esimerkiksi Keatsista ja Rimbaudista. Ne eivät kuitenkaan ole mitään postmodernia roolileikkiä tai tulkintaa tulkinnan itsensä vuoksi, vaan vähän väliä välkkyy teologisen tradition sakraali ydin: on kuin Haapala etsisi teksteistä – teksti käsitettynä laveasti tulkittavana ympäristönä – välähdyksiä pyhän kokemuksesta, tai ”messiaanisen sirpaleita”, kuten teoksen runoilijahahmo Walter Benjaminiin viitaten asian ilmaisee. Läpi teoksen kulkee myös eräänlainen luovan hulluuden ja maanalaisen kulttuurin teema, joka johtaa apokalyptisen lahkon, Todellisen Ortodoksisen kirkon, perustajaa Pjotr Kuznetsovia kuvaaviin roolirunoihin. Kuznetsov on maininnut halunneensa maailmanlopun jälkeen perustaa uuden Rooman.
Termini on jyhkeän ja autoritäärisen näköinen kirja, melkoisen maksimalistinen ja täysi julkaisu ohuisiin vihkoihin piiloutuneessa runoudessamme. Tällaista kirjaa tekee mieli tulkita statementina, vaikkei siihen loppujen lopuksi olisi aihetta kokonaisuuden tasolla – pituudestaan (120 sivua, mutta tuntuu paljon pidemmältä) ja maailmojasyleilevistä teemoistaan huolimatta Termini on fragmentaarinen kokoelma, otteeltaan verrattavissa Kari Aronpuron teoksiin, joissa ennakkokäsitystä kirjasta kokonaisuutena häiritään systemaattisesti. Samasta suunnasta lienevät vaikutteita hakeneet myös teoksen loppupuolen kokeilevat kuvarunot, joissa Haapala laajentaa estetiikkaansa selkeästi kielelliseen avantgardeen päin. Vaikka Haapalalta puuttuukin Aronpuron kielen lähes maaginen flow ja svengi, Termini on harvinainen tapaus, rohkea kirja joka yrittää monenlaista ja onnistuu useammin kuin ei.
