xxx
Ja nyt sitten amerikkalainen runo.
Ystävä julkaisee opiskelijalehteä –
yhteistyössä: viimeistä edellinen toivo
olla joutumatta konkurssiin. Julkaisee värssyjä
ja mietteitä rauhasta maailmassa.
Opiskelijatyttö (en ole nähnyt valokuvaa,
mutta voin kuvitella: hiukset olkapäille,
pesemättömät, vääntynyt hymy,
miellyttävät avoimet kasvot,
vakosamettifarkut – ja paljain jaloin)
on lähettänyt jonkun tekstin. Minä käännän.
Luonnollisesti vapaata mittaa: luetteloja
kaikesta, mihin on pysähtynyt katse
haltioitunut: mitä näen, sitä laulan.
Määrätöntä penikkamaista riemua elämästä.
Nominatiivistä ähkyä: hiekkaranta, lankuilla
hiekka, rakastetun
skootteri, banaanijuoma –
ja perin tarkka alaviite, mitä on
banaanijuoma: kiitos,
että leipä taikka vaikka savuke
on sentään ilman viitettä.
Eri vuosina
olen kuullut tämän! ”Harhailen yksin
rannalla ja kuulen lokkien kirkunan.
Ja aamulla aurinko herättää unisen talon,
vilkaisten rusottaviin ikkunoihin –
astun pihalle – kukat loistavat kasteesta.
Silloin ymmärrän: maailma on minussa!”
Pane poikki missä haluat – tai voit jatkaa
loputtomiin: mikä esineiden
kuilu on vielä mainitsematta! Rapusalaatti;
ravut itse veden alla,
salaatista vielä tietämättömät;
olkihattu, raidallinen
uimapuku ja avattu seslonki…
Armahtakaa! Minäkin osaan noin!
Ja – miten kiehahtaa kateellinen sappi!
Kaikki tämä tietokoneella; myös paperin kanssa
no problems, ja lähetetty painettavaksi
edes lukematta läpi (varma tapa
saada kutsu tekijän luokse!) Samaan aikaan
istuvat ystäväni pitkin yhteishuoneistoja
ja kirjoittavat nerokkaita runoja
tilikirjoihin! Ja naputtelevat sitten
synkeinä hajoavilla koneilla,
ja juovat kefiiriä, ja polttavat ”Belomorkaa”,
ja juuri tämän kautta saavat oikeuden
kirjoittaa olemassaolon kauhusta
ja traagisesta eksistenssistä!
Ja mitä ne tietävät siellä, nämä lapset,
jotka litkivät banaanijuomaa!
Näkisipä kreikkalainen meidän leikkimme!
Niin, säälittävä se, jolla omatunto ei ole puhdas,
joka keskustelee lainauksin, peläten
sortuvansa puhumaan omasta itsestään,
tottuneena piilottamaan vavahtelevan kauhunsa
mustaan ironiaan, josta
ei tule kylläiseksi! Mitä ne tietävät siellä,
missä jokaisessa kaupassa myydään
venäläiselle salaperäistä esinettä:
koteloa laitteelle, joka tarjoilee
kaakaon suoraan vuoteeseen
ja sen lämpökytkimelle!
Mutta kaikitenkin… Oi kauhea arvoitus!
Ehkä vain siellä tiedetäänkin
elämästä? Ei rikkoutuneesta säiliöstä,
ei metrovaunusta – viimeisestä, joka vielä
muistuttaa tekijää tonnikalapurkeista –
oi ei: olemisesta sellaisenaan!
Miten arvioisi? Ehkä sinne näkyy paremmin,
että tragedia, voi Luoja, ei johdu tungoksesta,
ei leivän ja asumuksen riittämättömyydestä,
ei siitä, että joka hetki on peruuttamaton,
että elämä on lyhyt, että salainen este
ei anna meidän vuodattaa itseämme loppuun saakka?
Ja kaikki, mitä kirjoitamme näistä aiheista,
haiskahtaa väistämättä makkaralta –
niin aistittavalta, että lähes aineelliselta?!
Mutta me emme voi vapaalla mitalla – koska
empiirisiä ovat empiriumimme.
Sekasotkun, kaaoksen, mylläkän
me puristamme jambeiksi ja trokeiksi.
Viimeinen, mikä meille on suotu
täsmällisen täydellisyyden illuusioksi
on mitta ja loppusointu. Ikkuna on kasattu
säkeistöksi – kristallisella ristikolla.
Rimmata ja tyrkätä härdelli
kouluvihkojen ruudukoille
on ainoa tapa saattaa jotenkin
järjestykseen maailmanjärjestys
ja avata silmänsä auringonnousulle (taikka laskulle)
pohjattomassa pakanallisessa pimeydessä, jossa
nelisäkeet kannattelevat maailmankantta
viimeisenä horjuttamattomana tukipisteenä.
Kääntänyt Jukka Mallinen
