Katu kadulta taivaaseen. Puoli vuosisataa espanjalaista nykyrunoutta. Toimittaneet ja suomentaneet Tarja Roinila ja Jukka Koskelainen. WSOY 2008.
”oi kuka toisi meille riimin,
musiikin, äänen joka särkisi tukehtumisen”
Kirjoitan tätä arvostelua sitä auringossa huuruavaa härkää vasten, että Tarja Roinilan ja Jukka Koskelaisen yhdessä kääntämä Katu kadulta taivaaseen on jo saanut yllin kyllin riemastunutta mandoliininsoittoa sekä palkintojen ruusunlehtiä käyntiään pehmentämään.
Ympäripyöreän, koreakuosisen kirjallisista paljeteista – novísmos, gongorismi, kulttuuriteko – kursitun näytöstyylisen toreadore-kritiikin sijaan pyrin tarkentamaan antologian mahdolliseen antiin vuoden 2009 Suomessa. Käytän perusteenani kääntäjien lainaamaa Wallace Stevensin luonnehdintaa runoilijuudesta: ”Yksi runoilijan tehtävistä minä tahansa aikana on selvittää, mikä juuri tuona aika näyttäisi olevan runoutta.”
Blanca Andreu (s.1959), toinen kokoelman naisrunoilijasta, sopii oivasti tuohon selvitykseen. Hänen intensiivisissä kuvissaan keskenään etäiset käsitteet, käsite-etiäiset, sekä konkreettiset kuvat tunkeutuvat toisiinsa tekstiä energisoiden (”kuoleman pieni meritursas”, ”kiimainen kivi”, ”neitsytsaniaismuste”). Lisäksi hänen runojensa toistorakenteita hyödyntävä nopea liikehdintä pitää assosiaatioita ja yhteyksiä avoinna, saa ne haromaan ja etsimään toisiaan säerajojen yli. Itse säkeistä kyllä aavistaa niiden sisäiset ja/tai väliset käänteet, mutta käänteissä otetut suunnat ovat silti yllättäviä:
säkeitä jotka eivät anna minulle suojaa tai syytä elää,
jotka eivät suo minulle suloista napakäärmettä,
eivät kohdun glukosaalia.
Jokainen antologian neljästätoista runoilijasta esitellään hänen runoilijanlaatuaan kehystävällä esseellä. Andreun kohdalla puhutaan ei niin yllättäen surrealismista. Samoin siellä täällä muidenkin tekijöiden kohdalla. Toistuu pehmeä ajatus, kuin valuva kello, jonka mukaan surrealismia olisi lähinnä shokkikuvat tai yllättävät kielelliset kytkökset. Nähdäkseni siinä on kuitenkin kyse erilaisiin kirjoituksen tietoista ohjausta keskeyttäviin tai kiertäviin tekniikoihin hakeutumisesta. Yllättävät kuvat toki kiinnostivat surrealisteja, mutta ne olivat milloin seurausta käytetyistä tekniikoista, milloin muuten vain huimaavien vaan ismiin kuulumattomien tekijöiden luomia tai luomuksia. Jos tämän ottaisi lähtökohdaksi, ei surrealismia tarvitsisi niin usein dissata vain ’tätä on jo tehty’ tai ’tätä on tehty Bretonin hölinöistä riippumatta’ tyylisin lausein.
Koen tärkeäksi jatkaa esseiden tislaamista kohti suhteellisen väkevää tilavuusprosenttia. Ne nimittäin ovat kattavia ja innostavia, mutta välillä tuntuu kuin runoilijoiden itsensä esittämät henkilökohtaiset luonnehdinnat muuttuisivat niissä parhaiden biografististen tai intentioteorioiden mukaan myös runojen ominaisuuksiksi. Näin ollen sattuu, että esitellyistä runouksista ja runokeinoista hiprakoiduttuaan huomaa varsinaisen käännösannoksen koostuvan sittenkin jostain muusta, enemmän totutusta. Ruoka mainoksessa ja lautasella. Jatkan tuosta kuvasta: en esimerkiksi löydä sellaista populaarikulttuurin esilläoloa, johon esseissä (Gimferrer) viitataan, ja joka on päätynyt myös muutamiin kritiikkeihin ikään kuin kirjan runouksia koskevana tosiona.
Toisena – ja populaarikulttuurin kautta edelliseen kytkeytyvänä – esimerkkinä poissaolosta on kauhukirjallisuuteen ja provokaatioihin viehtynyt, mielenterveydellisistä ongelmista kärsivä Leopold Maria Paneiro (s. 1948). Esipuheen mukaan ”[k]irjallisuus ei voi koskaan olla kotoisaa eikä jähmettyä sovituiksi muodoiksi. Runouden on rikottava kieltä ja tuhottava kielioppi. […] Hänen runoistaan ovat tunnetuimpia ne joissa marginaalisuus pintautuu valtavirrasta poikkeavana seksuaalisuutena: anaaliyhdyntöinä, toisen kasvoille ulostamisena tai nekrofiliana”.
Paneiron runot ovat kyllä kokoelman kiintoisimpiin lukeutuvia, ja välillä niissä ”tekee kipeää varjossa himoita kuolleita ruumiita”, mutta aivan luvatun kaltaiseen muodonrikkomiseen tai eroottisiin rientoihin niissä ei myötäsukaisesti lukienkaan astuta.
Ettei unohtuisi: esittelyt myös täydentävät runoja. Esimerkiksi Guillermo Carneron (s. 1947) nerollisen hienon ”Ostenden” lukeminen olisi jäänyt montaa vivahdetta ja taustalta aavistuvaa hahmoa vaille ilman Koskelaisen taustoittavaa sekä hyvää tulkintaehdotusta tekevää esipuhetta. Niiden avulla ”Ostendeen” jännittyy toisaalta välttämättömyys kritisoida porvarillista rakkauskäsitystä, toisaalta tarve muistuttaa minkälaisia älyllisen helppouden unohtamia salakuoppia tuolta polulta oikealta poikkeamiseen sittenkin saattaa liittyä. Kuva-alojen keskinäisiä suhteita pitää liikkeessä runoutta ja kieltä koskevat havainnot, jotka kehystävät myös rakkauskäsityksiä ja niiden kritiikkiä olemalla samaa (ihanteellista?) kieltä. Syntyneen efektin myötä on kuin loittonisi kohteesta johon kamera samanaikaisesti tarkentaa. Kaikki liikkuu, keskus pysyy enemmän tai vähemmän aloillaan, eikä merkitys ole siinä vaan keskuksen ja reunojen välisessä värisevässä suhteessa:
Vailla kiihkoa ja loistoa kulkevat ja kuolevat
peräkkäiset rivit, jotka muodostavat runon.
Loistokas arkkitehtuuri joka on helppo pystyttää
niin kuin voluutit, pinaakkelit,
pylväiköt ja looshit
joihin hautautuu voipunut luokka
esittelemään ylväitä tavaroitaan
tehtyään matkan tyhjyyden halki.
Tuottaa kirjoitus,
ei se ole elämän merkki, vaan paras todistus
sen päättymisestä.
Minulle antologian lukukokemusta luonnehtii kuitenkin pienoinen pettymys, joka seuraa siirtyessä runoilijain omaäänisyyksiä ja teknistä taitoa korostavista esittelyistä itse runoihin. Tämä siksi, että niissä sittenkin edetään virallisen säekulttuurin mukaisesti säe säkeeltä kuin missä tahansa muuallakin. Sanasto on hieman erilaista, joskus väkevää, yllättävää, mausteista, nahkaista, joskus ajatuksekasta, mutta innostavin runousopillinen viritys ja luonnehdinnat tapaavat kilpistyä tähän eroon: runoista puhuminen – runot.
Esimerkiksi ”omalla tavallaan kokeellista ja kielen rajoja luotaavaa” runoutta kirjoittava Claudio Rodriguez (1934–1999) on seuraavassa runossa niin proosallinen, etten äkkiä keksi miksi ilmaisu on pitänyt katkoa säkeisiin: ”Ei edes ruumis kestä / ylösnousemuksen määrää vaan / etsii suojaa tältä tuulelta joka jo tyynnyttää / ja tuoksuja ja uuden tiheyden. Kaikki / entinen nälkä on nyt elantoa. Elämä / kevenee, ja kaduillamme / värähtelee rehevä välke.”
Toivottavasti tämä ei määritä sitä mikä on omana aikanamme runoutta, sillä säkeestä toiseen siirryttäessä ei synny rinnastuksia, äänteellisiä tai rytmisiä heijastuksia. Ei ole säkeenylityksiä, lauseopin vastaisia syntaktisia ja samalla merkityksen siirtymiä. Lause vain jatkuu, muuttuu toiseksi joka jatkuu. Toki käännöksistä löytyy myös kielen orkestrointia, samoin kuin syntaktisia siirtoja (”Tuuli laulaa luissa kuin kuivissa poppeleissa / tulee rinnasta sisään vislaa nauraa leukaluissa”), mutta olisin toivonut näitä enemmän, sillä kovin moni runo etenee suoraviivaisesti, vain kuvien varassa.
Välillä suoraviivaisuus on motivoitua, esimerkiksi jos on haluttu erkaantua liian konstikkaaksi katsotuista runouksista, kuten antologian ”kokemusrunoilijat” ovat mielineet tehdä. Joissain on myös lukijan puhuttelua, tarinaperinteen hyväksikäyttöä, tai muita sellaisia keinoja, jotka eivät päästä runoja horjahtamaan esimerkiksi kolumnin tai esseen rekisteriin. Silti nuo rekisterit ovat lähellä. Ehkäpä yhtenä käännöksien tuottamana merkityksenä onkin havaita tuon taipumuksen olevan kansainvälistä. Että runon muodoksi uhkaa pelkistyä: havainto + sen selitys.
En tunne lainkaan espanjalaista runoutta. En siis tiedä missä määrin on mielekästä esittää kysymys, olisiko näin laajaan kokoelmaan (332 s.) voitu kääntää myös joitain kiinteästä säe- tai proosamuodosta irtautuvia runouksia? Tai olisiko säemuotoon käännettäessä voinut toteuttaa välillä myös Leevi Lehdon ajatusta: Ettei kääntäisikään virallisen säekulttuurin mukaisesti tai keskittyen vain runoihin jotka siihen sopivat. Entä jos asettaisi tai pakottaisi vieraan kielen sanontatapaa ja runokeinoja suomeen, vaikka lopputulos ei vastaisi oletusta hyvästä kielestä. Tämä olisi ollut antoisa lisä, sillä hyvä suomi ei ole aina niin kiintoisaa kuin se on hyvää.
Antologian päättävä essee ”Espanjan runo modernismista nykyaikaan” perehdyttää taustoihin, esimerkiksi sisällissodan ja sen jälkeisen sulkeutuneen kulttuuri-ilmaston luomiin omaleimaisuuksiin. Esseestä löytää lauseen, johon tiivistyy mielestäni paljon: ”Uusimman runouden kattava esitteleminen olisi kuitenkin jo toisen antologian aihe.” Eikö uusinta runoutta voisi joskus esitellä sen ollessa ajankohtaista?
