Tuli&Savun lastenrunous, nonsense ja ruumis -numero ilmestyy juuri sopivasti Helsingin juhlaviikkojen Runokuu-festivaaleille. Runokuun teemana on tänä vuonna leikki. Festivaalin esittelyssä leikki yhdistetään iloiseen kepeyteen: ”Leikki ymmärrettäköön tässä laajasti huumorina, sanaleikkeinä ja kielipeleinä”.
Lapset eivät kuitenkaan leiki ainoastaan rauhaa ja rakkautta: leikit voivat olla henkisesti tai fyysisesti väkivaltaisia tai muuten ”tyhmiä”. Leikkiminen on myös varsin paradoksaalista toimintaa: Leikkivä ihminen toimii kirjoittamattomien sääntöjen mukaan niitä samanaikaisesti luovasti uudistaen. Hän on tietoinen erosta itsensä ja ”tän”, eli hänen leikissä ottamansa roolin, välillä. Samaan aikaan hän kuitenkin uppoutuu leikkiin tosissaan ja pyrkii leikkimään mahdollisimman hyvin. Siksi aina kun tää leikisti löis tota, saattaa käydä hassusti.
Tuli&Savun tämänkertaiset teemat liittyvät hyvin läheisesti toisiinsa ja jokainen teemoista lävistää koko lehden.
Lastenrunouden osalta olemme etsineet ulospääsyä iankaikkisesta riimittelystä ja soinnuttelusta; olemme pyrkineet osoittamaan, että kaikkien lastenrunojen ei tarvitse hakea keinojansa viktoriaanisen nonsensen traditiosta. Hyviä esimerkkejä muodoltaan innovatiivisista lastenrunoista ovat Reetta Niemelän lyhyet proosarunot.
Toisen näkökulman lastenrunouteen tuovat Timo Harjun ja Puolukkatien lastenkodin lasten yhdessä kirjoittamat runot sekä Kati Neuvosen runot. Kun lastenkirjallisuudessa puhuja (tai kertoja) on yleensä aikuinen ja lapsen on tarkoitus kuunnella, asetelma käännetään näissä runoissa päälaelleen. Puhuja on lapsi, ja hän puhuu aikuisille.
Lisäksi lehteen on käännetty runsaasti perinteisiä nonsense-runoja. Nonsensetradition esittelyssä esiin nousee kielellisen leikittelyn vakavampi, ruumiillinen ja pimeämpi puoli. Nonsensen kyky käsitellä vaikeita teemoja, sen ”ei-nonsensisuus” korostuu. Lehteen käännetyt ja kirjoitetut nonsense-runot eivät ole lastenrunoja: teemoiltaan (seksi, väkivalta, hulluus) ne kuuluvat pikemminkin lapsilta kiellettyä osastoon.
Harry Salmenniemen pitkä jonk´-runo on onnistunut esimerkki nonsensen keinojen hyödyntämisestä suomalaisessa nykyrunoudessa. Sirpa Kyyrösen loruttelua ja sairaskertomuksia yhdistelevissä runollisissa saduissa taas lehden teemat yhdistyvät sellaisella tavalla, että on mielestäni tärkeämpää julkaista ne kuin pitää kiinni menettelytavasta, jonka mukaan lehdessä ei julkaista toimituksen jäsenten runoja.
Lehti on tällä kertaa täynnä runoja. Olemme pyrkineet kutistamaan asiaproosan ihan minimiin. Myös kritiikkiteeman puintia jatkava lehteen suomennettu Ulf Karl Olov Nilsonin (ukon) sisältö- ja sitaattikritiikki Homeroksen Iliaksesta on runomuotoinen.
Eli pidemmittä puheitta: Sinistä runokuuta – antaa runojen puhua puolestaan
Lapset eivät kuitenkaan leiki ainoastaan rauhaa ja rakkautta: leikit voivat olla henkisesti tai fyysisesti väkivaltaisia tai muuten ”tyhmiä”. Leikkiminen on myös varsin paradoksaalista toimintaa: Leikkivä ihminen toimii kirjoittamattomien sääntöjen mukaan niitä samanaikaisesti luovasti uudistaen. Hän on tietoinen erosta itsensä ja ”tän”, eli hänen leikissä ottamansa roolin, välillä. Samaan aikaan hän kuitenkin uppoutuu leikkiin tosissaan ja pyrkii leikkimään mahdollisimman hyvin. Siksi aina kun tää leikisti löis tota, saattaa käydä hassusti.
Tuli&Savun tämänkertaiset teemat liittyvät hyvin läheisesti toisiinsa ja jokainen teemoista lävistää koko lehden.
Lastenrunouden osalta olemme etsineet ulospääsyä iankaikkisesta riimittelystä ja soinnuttelusta; olemme pyrkineet osoittamaan, että kaikkien lastenrunojen ei tarvitse hakea keinojansa viktoriaanisen nonsensen traditiosta. Hyviä esimerkkejä muodoltaan innovatiivisista lastenrunoista ovat Reetta Niemelän lyhyet proosarunot.
Toisen näkökulman lastenrunouteen tuovat Timo Harjun ja Puolukkatien lastenkodin lasten yhdessä kirjoittamat runot sekä Kati Neuvosen runot. Kun lastenkirjallisuudessa puhuja (tai kertoja) on yleensä aikuinen ja lapsen on tarkoitus kuunnella, asetelma käännetään näissä runoissa päälaelleen. Puhuja on lapsi, ja hän puhuu aikuisille.
Lisäksi lehteen on käännetty runsaasti perinteisiä nonsense-runoja. Nonsensetradition esittelyssä esiin nousee kielellisen leikittelyn vakavampi, ruumiillinen ja pimeämpi puoli. Nonsensen kyky käsitellä vaikeita teemoja, sen ”ei-nonsensisuus” korostuu. Lehteen käännetyt ja kirjoitetut nonsense-runot eivät ole lastenrunoja: teemoiltaan (seksi, väkivalta, hulluus) ne kuuluvat pikemminkin lapsilta kiellettyä osastoon.
Harry Salmenniemen pitkä jonk´-runo on onnistunut esimerkki nonsensen keinojen hyödyntämisestä suomalaisessa nykyrunoudessa. Sirpa Kyyrösen loruttelua ja sairaskertomuksia yhdistelevissä runollisissa saduissa taas lehden teemat yhdistyvät sellaisella tavalla, että on mielestäni tärkeämpää julkaista ne kuin pitää kiinni menettelytavasta, jonka mukaan lehdessä ei julkaista toimituksen jäsenten runoja.
Lehti on tällä kertaa täynnä runoja. Olemme pyrkineet kutistamaan asiaproosan ihan minimiin. Myös kritiikkiteeman puintia jatkava lehteen suomennettu Ulf Karl Olov Nilsonin (ukon) sisältö- ja sitaattikritiikki Homeroksen Iliaksesta on runomuotoinen.
Eli pidemmittä puheitta: Sinistä runokuuta – antaa runojen puhua puolestaan
