Pääkirjoitus 4/2008 (54)

”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä,
mutta minulla ei olisi kritiikkiä, olisin minä vain
helisevä vaski tai kilisevä kulkunen. […]”
(Lars-Mikael Raattamaa: ”Vad är kritik” )

On olemassa kaksi perusteeltaan varsin erilaista tapaa lukea runoutta. Suomalaista runokritiikkiä dominoi asiantunteva ja tulkitseva, lukijan ja kirjoittajan roolien eroa painottava lukija-lukeminen. Valtaosa runouden aktiivisista lukijoista kuitenkin kirjoittaa itse runoja. Runoutta luetaan, jotta kirjoitettaisiin; lukeminen käynnistää kirjoittamisen. Silti runokritiikissä tällainen kirjoittava lukeminen ei juuri tule näkyviin.

Helsingin Poetikkakonferenssissa 16.8.2008 puhuneen ruotsalaisen kriitikon Daniela Flomanin innoittamana Tuli&Savu kutsui runoilijoita ja kriitikoita kokeilemaan kritiikin rajoja: kirjoittamaan runokritiikkiä, joka reflektoi omaa muotoaan ja lähestyy samalla runoutta. ”Runollisen” runokritiikin ajatus saattaa kuulostaa, kuten Virpi Alanen esseessään toteaa ”epäprofessionaaliselta”. Onko runouden keinoja hyödyntävän kritiikin mahdollista olla kriittistä, arvottavaa, asiantuntevaa?

Ajatuksella kritiikin ja runouden intiimistä ja sisäisestä suhteesta on kuitenkin pitkät historialliset juuret. Kuten Antti Arnkil (arnkil.blogspot.com, 28.10.2008) muistuttaa, jo Friedrich Schlegelin immanentin kritiikkikäsityksen mukaan taideteos sisältää kriteerit omalle arvioimiselleen, oman kritiikkinsä idun. Tällöin kritiikki on – käsitys jonka Walter Benjamin tähän numeroon suomennetuissa luonnoksissa toistaa – ”elämän puhdasta toimintaa eli teoksen elämistä edelleen.”

Tarkoituksenani ei ole puolustaa metaforista hurjastelua perinteisen ulkopuolisen asiantuntijakritiikin kustannuksella. En yleensäkään pidä jyrkkää erottelua ”perinteisen” ja ”kokeilevan” kritiikin välillä mielekkäänä. Sen sijaan uskon, että etäännyttävän teoreettisen, asiantuntevan kritiikin ja runon kirjoittautumiseen osallistuvan kritiikin erilaiset rinnastamiset kultivoivat runoutta hedelmällisimmin. Kritiikin ei tarvitse tyytyä olemaan tiedottamista ja kuluttajaneuvontaa. Kritiikki on ja voi olla kirjallisuutta. Toisaalta myös runous voi olla tutkivaa ja lähestyä kritiikkiä. Tämän todistavat tässä numerossa mm. Gérar Macén ”Kiinan oppitunti” sekä Marianne Mooren runot.

Kritiikkikokeilua ja koko kritiikki-teemanumeroa motivoi kysymys siitä, miten erilaisista vaihtoehtoisista ”kokeellisista” runouksista olisi mahdollista kirjoittaa kritiikkiä. Tarkoituksenamme oli kannustaa kritiikkikokeilun osallistujia kirjoittamaan runoteoksista, jotka on julkaistu jossain muussa kuin kirjamuodossa. Tulos oli tältä osin laiha: kaikki kuusi tässä numerossa julkaistavaa kritiikkikokeilua on kirjoitettu kirjamuotoisesta teoksesta. Sen sijaan Juri Joensuun ja Kristian Blombergin uraauurtava essee ”Digirunous, lukutilanteet ja kritiikki” on hieno avaus tähän suuntaan ja siitä tullaan toivottavasti keskustelemaan vielä pitkään.

Monia runoutemme moninaisista alahaaroista jäi kuitenkin täysin vaille käsittelyä. Miten kirjoittaa kritiikkiä esimerkiksi visuaalisesta runoudesta, äänirunoudesta tai vaikka Karri Kokon ”Avokyyhky lattiaheroiini”-tyyppisistä konseptualistista runoteoksista? Miten arvottaa ja tulkita niitä, miten välttyä sivuuttamasta konseptualistinen teos pelkällä ”tämän arvo on ainoastaan siinä, että se on tehty”-olankohautuksella? Muun muassa näihin kysymyksiin palataan vuoden 2009 Tuli&Savun numeroissa. Tuli&Savun vuoden 2009 kokoavana teemana on kritiikki, mikä tarkoittaa sekä kritisoitavien kirjojen lukumäärän kasvattamista että kritiikin näkökulman esiinnostamista muiden teemojen yhteydessä. Runouden huikea monipuolisuus, iloisuus ja värikkyys ei poista vastuuta ottavan ja vastuunsa tuntevan kritiikin tarvetta.

Henriikka Tavi

ps. Seuraavan ”kirjasin”-teemaisen Tuli&Savun päätoimittaa jälleen Mikael Brygger.