NAURUA KAHDESTA MAAILMASTA
Harry Salmenniemi
TÄMÄN NUMERON RUNOSSA Ron Padgett kirjoittaa peräpukamistaan, Ray Fralossy varoittaa lukijaa lukemasta runoaan väärinpäin ja Philip Nikolayev lämmittää sukkansa mikrossa. Samaan aikaan Julianus vinoilee skeptikko Pyrrhonin haudalla kuoleman ehdottomasta todellisuudesta – ja Strato syyttää tuntematonta kaunotarta impotentin kaupunginmuurin kiusoittelemisesta.
Vaikka on ilmiselvä klisee huomauttaa siitä, kuinka vähän tekstin aiheet tuntuvat muuttuneen muutamassa tuhannessa vuodessa, sisältyy ajatukseen silti jotakin lohdullista. Huumori ja nauru, jotka runonluennassa usein unohtuvat vakavamman aineiston varjoon, kaikuvat tässä numerossa raikkaina sekä nykylyyrikoiden että antiikin tunnettujen ja tuntemattomien mestarien runoudessa.
Päivälehden museossa esillä olevassa kulttuurilehtinäyttelyssä tulee oivallisella tavalla esiin se, miten jokainen kulttuurilehti heijastaa ja vastustaa aikaansa omalla tavallaan. Runouslehti, niin kuin mikä tahansa alakulttuuria edustava lehti, on vahvimmillaan silloin kun se uskaltaa todella haastaa valtakulttuurin vuoropuheluun pelkäämättä tehdä itsensä naurunalaiseksi – ja joskus paljastaakseen typeryyden on itsekin esitettävä typerää.
Vaikka Tuli&Savu on perinteisesti painottanut uusia virtauksia ja uutta runoa, ei ole lainaan pahitteeksi välillä kulkea kohti juuriamme ja katsoa, millaisesta perinteestä ponnistamme nykypäivään ja huomiseen. Viime kädessähän juuri uusi ymmärryksemme menneisyydestä luo uutta, ja runoutemme on jatkuvaa vanhan tulkintaa, päällikirjoitusta, kopiointia, kapinointia, apinointia ja varastamista.
Silloin kun ympäröivä kulttuuri kulkee kohti ennen näkemätöntä historiattomuutta, tuntuu velvollisuudeltakin mennä kauas menneisyyteen ja toisaalta nostaa esiin nykypäivän kirjoittajia, jotka luovat siltaa vanhan ja uuden välillä. Kyky terävään kulttuurikritiikkiin on harvinainen ja yhdistää suuria runoilijoita ja kuolemattomia säkeitä toisiinsa. Nauru esittäytyy siinä etäisyytenä, jonka järkevä ihminen säilyttää ympäristöönsä yhtä lailla antiikin Kreikassa kuin nykypäivän Suomessakin.
On lohdullista nähdä, ettei suomalainen nykylyyrikko seiso tyhjän päällä vaan että hänen allaan, edessään ja takanaan on merkittävä runouden perinne, johon yksi runoilija kätevästi hukkuu. Yksi lukija ja yksi runoilija ei ole mitään, mutta yhdessä olemme koko runouden perinne alusta tähän asti ja edemmäs. Meillä on aina ollut lukemattomia syitä antaa itsemme hetkeksi unohtua ja päästää runous huvittamaan meitä ja parodioimaan omaa aikaamme.
