PERINTEEN KEVEYDESTÄ
Harry Salmenniemi
KANSAINVÄLISTYVÄSSÄ KULTTUURISSA on mukava kääntyä hetkeksi aikaa vastavirtaan ja tuijottaa omaa perinnettään, omaa kulttuuriaan ja omaa runouttaan. Suomalaiselle runoilijalle on tietenkin onni ja helpotus, ettei suomalainen runoilija hengitä pelkästään usein varsin ummehtunutta suomalaista runoilmaa, vaan saa ja on velvoitettukin seuraamaan eri maiden runouskenttiä, keskustelemaan laajemman lyriikan perinteen kanssa.
Vastikään julkaistun Skandinaavisen runouden antologian kirjoittajat korostavat kukin kansainvälisyyden, perinteen uudelleenarvioinnin ja eräänlaisen kurittomuuden nousua skandinaavisessa runoudessa. Suomalaisessa perinteessä kokeilevampi ja perinteiseen kirjalliseen kontekstiin sijoittumaton runous on liian helposti sivuutettu pelkkänä kuriositeettina. Toistaiseksi harvassa ovat olleet ne suomalaiset runoilijat, joita lukiessa joutuisi todella miettimään, pysyykö tällainen runous enää runouden tai edes hyvän maun rajoissa. Joko meiltä puuttuvat suuret kokeilijat, tai sitten emme osaa etsiä, arvostaa ja lukea heitä.
Tämänkertainen Tuli&Savu on ennen kaikkea älyllisen kurittomuuden ja runousperinteemme uudelleentarkastelun asialla. Kesän alussa pyysimme sattumanvaraisesti valikoitunutta lyyrikoiden joukkoa kirjoittamaan klassikoitamme klassikoitamme uusiksi. Tahdoimme tuoreita näkökulmia, parodiaa, mitä hyvänsä – kädet olivat vapaat. Protestiksi sille, että Suomeen aina tuodaan vaikutteita ulkomailta eikä suomi koskaan tunnu vaikuttavan mihinkään, kutsuimme mukaan myös ulkomaalaisia runoilijoita. Ehkäpä Aleksis Kiven on jo aikakin vaikuttaa amerikkalaiseen runouskenttään.
Runoja sateli pitkin kesää, ja tulos on vähintäänkin hieno. Tässä numerossa Dan Waber ja Eiríkur Örn Norðdahl kirjoittavat uusiksi Aleksis Kiveä; Satu Lepistö tuo Paavo Haavikon runoihin raikkaan naisnäkökulman; Cia Rinne keskustelee Edith Södergranin kanssa; ja toisaalta Leevi Lehto sovittaa T.S. Eliotin J. Alfred Prufrockin rakkauslaulun nykyiseen suomalaiseen kulttuurimaisemaan paremmin sopivaksi Handy MacCoystysen rakkauslauluksi.
Samaan aikaan Ville-Juhani Sutinen matkailee esseessään suomalaisten runoilijoiden jalanjäljillä ja kysyy suomalaisen matkan roolia suomalaisessa runoudessa. Jonimatti Joutsijärvi puolestaan katoaa kirjastoon etsimään unohdettuja suomalaisia runoaarteita ja joutuu viime kädessä kysymään, mitä suomalaisuus todellisuudessa on. Suomalaisten runousperinne osoittautuu aarrearkuksi, jota yksi lehti tietenkään ei voi tyhjentää, mutta jonka kantta on kuitenkin mahdollista raottaa sopivasti.
Nyt kun syyssateet valtaavat maan, runouden ystävälle tuskin on olemassa parempaa ajanvietettä kuin hukuttautua suomalaiseen runouteen, tehdä uusia löytöjä ja kirjoittaa kenties itsekin klassikoitamme uudelleen. Eikä silloin kannata säikähtää, vaikka oma jäljitelmä vaikuttaisikin paremmalta kuin alkuperäinen runo.
