PROOSASTA, RUNOSTA JA RAHASTA
Harry Salmenniemi
VIRON KIRJAILIJALIITON entinen puheenjohtaja Jan Kaus kirjoittaa tässä numerossa julkaistavassa esseessään, että hänen näkemyksensä mukaan virolainen nykyrunous on vahvempaa kuin virolainen nykyproosa. Tällainen väite on tietenkin vaikeata tehdä, niin kuin Kaus huomauttaa, koska runouden ja proosan tason vertaileminen on mielivaltaista. Kuitenkin tahdon itse tehdä samankaltaisen väitteen: nähdäkseni suomalainen nykyrunous on tällä hetkellä huomattavasti elävämpää kuin suomalainen nykyproosa, joka tuntuu kärsivän kaupallisten odotusten ja pinnallisen lukemisen noidankehässä.
Vuonna 1997 Markku Eskelinen kirjoitti Digitaalisessa avaruudessaan, että suomalaisen romaanin ja suomalaisen runokokoelman odotushorisontit ovat ratkaisevasti toisenlaiset: lyriikassa vaikeus ja kokeilevuus sallitaan, mutta proosan puolella sitä menestyksekkäästi vastustetaan. Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, voi suomalainen runokenttä ylpeillä joukolla perinteensä uudistajia, ja uusi vuosituhat näyttää aidosti kääntäneen uuden lehden suomalaisen runon historiassa. Proosassa tällainen uudistuminen näyttää kuitenkin jääneen tapahtumatta, tai sitten siitä on vaiettu hämmästyttävän tehokkaasti.
En muista milloin viimeksi suomalaisessa kirjallisuuskentässä olisi ilmestynyt joukko romaaneita, jotka todella koskettaisivat minua kokeellisen ja aidosti uudistavan kirjallisuuden ystävänä. Tietenkin joitakin ilonpilkkuja ja poikkeuksia aina ilmestyy, mutta tuntuu siltä, että näihin harvinaisuuksiin on todellakin pakko suhtautua nimenomaan poikkeuksina. Siinä missä uuden runokokoelman käteen ottaessaan saattaa vielä odottaa liikehdintää ja uuden etsimistä, tietynlaista vaaraa, on oletukseni suomalaiseen nykyromaaniin tarttuessani valitettavasti kovin toisenlainen: pahimmillaan pelkään kohtaavani kaksisataasivuisen hyvin markkinoidun omaelämäkerrallisen tehdastuotteen.
Taloudellisesta näkökulmasta runokokoelma on romaaniin verrattuna vapaampi, koska sen on melkein tarkoituskin tuottaa taloudellista tappiota. Näyttää lähestulkoon luonnonlailta, ettei merkittävä suomalainen runokokoelma voi yltää myyntimenestykseksi, ja niinpä kaupallisuuden odotukset harvoin kääntyvät runoilijaa vastaan. Nopeasti kaupallistuvassa kirjallisuusmaailmassa runouden epäkaupallisuus tuntuu pelastavan runouden: taloudellisessta näkökulmasta runousnimikkeen alla voi julkaista melkein mitä tahansa outoa ja epäilyttävää, koska kustantajalle kysymys on joka tapauksessa jonkinlaisesta imagotuotteesta, johon ei liity samanlaisia kaupallisia toiveita kuin proosan julkaisemiseen.
Tuntematta virolaista nykyrunoutta kovinkaan ymmärrän hyvin myös Kausin toisen mielenkiintoisen väittämän, jonka mukaan virolainen nykylyriikka on suomalaista nykylyriikkaa poliittisempaa. On helppoa kuvitella, että ainakin tällä hetkellä suomalainen nykylyriikka näyttää yhä melko sovinnaiselta ja epäpoliittiselta, vaikka nuori runouskenttä onkin hyvin politisoitunut. Kestää oman aikansa, ennen kuin se mitä tällä hetkellä ansiokkaasti tehdään pienlehdissä, pienkustantamoissa ja runoblogeissa siirtyy maan rajojen ulkopuolelle ja tulee kansainvälisesti näkyväksi. On syytä toivoa, että kymmenen vuoden päästä suomalainen runous tunnetaan Itämeren toisella puolella avoimesta riskinotosta ja poliittisesta epäkorrektiudestaan – samoin kuin on syytä toivoa, että runous ja proosa pystyisivät hedelmällisempään vuoropuheluun keskenään, vastustamaan ja vahvistamaan toisiaan.
