”Fantasia ja sukkeluus ovat sinulle kaikki kaikessa! Saalista suloista hohdetta ja pistä leikki vakavaksi, niin tartut keskeiseen ja löydät uudelleen kunniarvoisen taiteen korkeassa valossaan!” (Friedrich Schlegel, fragmentti sarjasta die Ideen, Athenaeum, 1800)
Istuin eilen Kansalliskirjaston erikoislukusalissa selailemassa Athenaeum-kirjallisuus- ja kulttuurilehteä, jonka ympärillä saksalainen romantiikka sai alkunsa. Tarkoituksenamme on suomentaa Tuli&savun juhlanumeroon (2/08) otteita kuuluisista, klassikoiksi muodostuneista runous- ja kirjallisuuslehdistä. Kopioin Friedrich Schlegelin fragmentteja käsin muistikirjaani. Kotona huomasin, että Vesa Oittinen olikin jo suomentanut osan valitsemistani fragmenteista Oi runous- teokseen.
Yllä olevassa, tietääkseni aiemmin suomentamattomassa fragmentissa, Schlegel tuntuu olevan pinnan- ja leikin taiteen kannattaja. Suloinen hohde (lieblicher Schein) voitaisiin suomentaa myös esimerkiksi suloiseksi kiilloksi, paisteeksi tai näennäisyydeksi.
Viikko sitten Tampereen Poikki!-tapahtumassa kuuntelin Tytti Heikkisen esikoiskirjan Täytetyn eläimen lämpö (Poesia, 2008) julkistamistilaisuutta. Täytetyn eläimen lämpö on kirjoitettu netin hakukoneita apuna käyttäen. Heikkinen puhui haastattelussa (kammottavan) täydellisestä pinnasta, jota hän oli kirjoittaessaan tavoitellut. Täydellisellä pinnalla Heikkinen ymmärtääkseni tarkoitti ainakin sitä, että hän antaa satunnaisuudelle paljon tilaa kirjoitusvaiheessa ja että hän ei runoissaan pyri ilmaisemaan itseään.
Heikkisen kommentti on, kuten häntä haastatellut Miia Toivio sanoi, yllättävä. Hänen runonsa, samoin kuin esimerkiksi Teemu Mannisen myös hakukoneita hyödyntävän Lohikäärmeen pojan (Tammi 2007) runot tuntuvat ilmaisevan kovastikin, ja varsin tuskaisia asioita:
”Unessa salaa toivoin, että minusta tulisi muutakin kuin reagointikielto pelkotilanteissa, ilmeinen morsian pahnoilla, hiekkaa suuhun ja lopuksi näkymättömyys ja yksinäisyys, se oli suurin syy oman lapseni synnytykseen. Sen pää keikkui avautumisvaiheen lopussa vielä korkealla, sitten reunalta putoaminen ja haparointi, kai se saa syntyvän menettämään kaikki sosiaaliset taitonsa ja karjumaan ensimmmäisen kysymyksensä julki: ’Kuka tuo vieras on?’” (Tytti Heikkinen, Täytetyn eläimen lämpö, 2008)
Selitys, jonka mukaan merkitys on peräisin lukijasta, että lukija aina näkee joka tekstissä merkitystä ja ilmaisua, ei kelpaa. Runon puhuja on niin yhtenäinen ja maailma niin koherentti, ettei lukija mitenkään voi heijastaa runoon mitä tahansa. Keskustelun lopuksi jäin itse miettimään sitä, kenen tai keiden tunteita ja kokemuksia hakukonerunot välittävät. Millä tavalla runo suhtautuu puhujaansa/puhujiinsa?
Ensi torstaina 28.2. klo 18.00 Pasilan kirjastossa järjestetään keskustelutilaisuus, jota olen odottanut kauan ja innolla. Keskustelun aiheena on ”Tuli&Savu ja suomalaisen runouden paradigman muutos 2000-luvulla”. Jukka Koskelaisen juontamassa keskustelussa puhuvat Tuli&savun 2000-luvun päätoimittajat Miia Toivio ja Teemu Manninen ja nykyisestä toimituksesta Mikael Brygger. Kuinka janoankaan tietää mistä puhumme, kun puhumme 2000-luvun paradigmasta.
Pohdiskelimme aihetta alustavasti jo eilen aamulla toimituksen kanssa apurahahakemuksia pyöritellessä. Kyse on ennen kaikkea teknisestä muutoksesta, sanoi Mikael, internetistä ja siitä mitä se tuo mukanaan.
Yksi nettiparadigman (?) ulottuvuuksista on runous, joka rakennetaan netistä löydetystä materiaalista. Netistä löytyy hirviömäisissä määrin sisäisyyttä, tunnetta, kipua, ihmiskohtaloita, perattuja sisälmyksiä. Onko se jo valmiiksi runoutta? Vai tarvitaanko vielä runoilijaa leikkimään se runoudeksi?
