Miia Toivio
Viime kesänä toimituksen kesken sikisi ajatus Tuli&Savun numerosta, jossa olisi kaikkea. Vaihtoehtoja ja muotoja ja vaihtoehtoisia muotoja. Olemmekin valinneet tämän numeron koordinaatiopisteiksi sellaisia sanoja kuin moninaisuus, ja erilaiset mahdolliset poeettiset arvot ja niitten pohjalta muodostetut manifestit. Puhumme myös keskeneräisyydestä, koska tuntuu välttämättömältä ja kiinnostavalta puhua jonkin vielä kehittyvän ilmaisemisesta – kuten julkaisemattomien runoilijoiden haastattelusta Pinnan alla kytee s. 50-54 käy ilmi.
Mitään keskeneräisyyden (paradoksaalista) manifestia ette tästä numerosta silti löydä. Meidän tarkoituksenamme on tuoda esiin erilaisia näkemyksiä, toiveita, liikkeitä, mahdollisia suuntia mihin edetä, pinnan alta kaanonin korkeuksiin. Toivotamme tervetulleeksi myös epäonnistumisen mahdollisuuden, sillä liiallinen onnistumisen pakko altistaa kaavamaisuuksille, tottumuksille, jäänteille, joista ei ole irtipääsyä.
Mielenkiintoisesti huomasimme myös, että jotkut meistä samastivat keskeneräisyyden moninaisuuteen. Eiväthän ne ole sama asia – vai ovatko? Nimittäin, joskus tuntuu siltä, että ”runouskeskustelussamme” tällä hetkellä taajaan korostetaan suomalaisen runouden nykyistä moninaisuutta, josta itsessään on tullut kyseenalaistamaton arvo. Olemme tottuneet toistamaan moninaisuuden mantraa, mutta keskustelulle tuntuu pikemminkin leimalliselta väitteiden keskeneräisyys ja koko moninaisuuden toteutumisen keskeneräisyys – kuten tässäkin pääkirjoituksessa, jossa ei päästä itse pihviin eli runouteen (tai runouksiin). Onko niin, että vain puhumme moninaisuudesta, jota pitäisi toteuttaa, mutta jonka toteuttamista todellisuudessa emme salli, emme saa aikaan?
Lisäksi, moninaisuuden käsite ei mitenkään ole ristiriidaton tai helppo, eikä välttämättä aina edes runoudelle ”hyväksi”. Voimme vaikkapa pohtia, tarkoitetaanko moninaisuudella moniarvoisuutta, ja olemmeko – tai voimmeko koskaan todella olla – moniarvoisuudelle pohjaava yhteisö? Runouden historiahan on jatkuvaa arvottamista, yhden tai toisen tekemisen tavan suosimista ja sen puolesta rummuttamista. Poetiikkaa ja siitä kiistelemistä. Manifesteja. Oman kissanhännän nostamista. Pyrkimystä osoittaa kohti sitä, mikä on ”kaunista ja hyvää” tai ainakin ”kiinnostavaa ja kysymyksiä herättävää”. Ja samalla kieltää jokin toinen tekemisen tapa (tai ainakin kaapia maata sen jalkojen alta) siksi, että se ”epäonnistuu” täyttämään joitain odotuksiamme. Miten siis puhua moninaisuudesta unohtamatta tätä arvottamisen historiaa ja sen voimakasta läsnäoloa runotaiteessa? Ja erityisesti: miten suosia moniarvoisuutta ja -muotoisuutta uppoamatta relativismin mössöön? Yhtä mahdollista, kiintoisaa vastausta on hahmotellut Mark Wallace esseessään Kohti muodon vapaata moninaisuutta s. 42-46.
Jokainen runouteen perehtynyt tietää, että mikä tahansa ei koskaan voi olla runoutta. Runous on edelleen taitoa, tekemistä – ja onnistumisen analysointia ja arvioimista sekä arvioinnin periaatteista kiistelemistä. Poeettisen kädenväännön ja runokritiikin perinnettä, mikä toivottavasti tulee edelleen jatkumaan ja kehittymään vielä toiset parituhatta vuotta, enemmänkin. Sillä miten olennainen osa runoutta on siitä puhuminen ja siitä kirjoittaminen! Vaikka moni saattaa olla sitä mieltä, ettei runoudesta saa puhua, koska siitä ei voi puhua, koska se on aina jotain muuta kuin siihen kohdistunutta puhetta. En ymmärrä, miksi ajaisimme itsemme tällaiseen nurkkaan, sillä tästä näkökulmasta mistä tahansa puhuminen tai kirjoittaminen näyttäytyy mahdottomana. Eikö pikemminkin ole syleiltävä sitä mahdollisuutta, että ylipäänsä on mahdollista puhua runoudesta – ristiriitaisesti, ontuen, ylitulkiten, ohittaen – mutta silti: tämä kommunikoinnin mahdollisuus, miten epätäsmällinen se nyt sitten onkaan, on kuitenkin meille olemassa. Miksi emme pitäisi sitä arvossa, miksi emme kuuntelisi toisiamme niin suurin korvin kuin vain on mahdollista?