Miia Toivio
Mistä on pienet runot tehty? Säkeistä vai lauseista, soinnuista vai tauoista? Metaforien ryppäistä vai ajatuksen läpinäkyvyydestä? Kuten tämänkin Tuli&Savun varsin erilaisiin poetiikkoihin perustuvista runoista huomaa, on runo siinä mielessä avoin kirjallisuudenlaji, että hyvin erilaisilla yhdistelmillä saa aikaa kakun, joka ei lässähdä. Ja samaan hengenvetoon runo myös kieltäytyy avoimuudesta ja vaatii rajoja. Sääntöjä. Miellänkin runon tekstiksi, joka jatkuvasti taistelee kahdella rintamalla, itsensä kanssa: sääntöjä vastaan ja niiden puolesta. Miten saa kirjoittaa runoa, ja miten runoa pitää kirjoittaa. Parhaimmat runot tunnistaneekin siitä, miten ne onnistuvat tällä nuoralla tanssimaan. Ja miten ne onnistuvat luomaan perinteen haarniskan yhä uudestaan kiiltäväpintaiseksi nahkaksi.
Kestävä runo tuottaa aina uusia tulkintoja, vastustaa kivettymistä, mutta lukijalla on tässä tulkintojen luomisessa avainasema. Runo luo nahkansa vain, jos sillä on oivaltavia lukijoita, jotka eivät pelkää katsoa vanhaa ja tuttuakin runoa uusin silmin. Runon täytyy myös sietää ajan hampaan järsintää, ja kääntää uusille, ennennäkemättömille lukijoille itsestään aina uusia puolia.
Mutta miten on puheen runoudesta laita? Eikö senkin kuuluisi luoda nahkansa, tarkistaa tähystyspaikkansa? Sillä ne käsitteet, joilla me puhumme runoudesta ja runoilijuudesta samalla määrittelevät sitä. Niin kuin runous, on kielikin metaforista, vaikka kielen suhteen emme sitä enää usein huomaakaan. Kun puhumme runon kirjoittamisesta vaikka rakentamisena, puhumme metaforin: runo hahmottuu samoin sanoin kuin rakennus, jolle valetaan pohja, muurataan tiiliseinät, jätetään ikkunanpaikat, jne. Kun ”Runon ytimessä” -kysymyssarjassa väitän, että runosta täytyy puhua metaforin, tarkoitan tätä. Jos haluaa puhua runoudesta, ja runon pienimmistä osasista, joutuu jossain määrin aina turvautumaan sanoihin, joiden viitekehys on toisaalla, kuten atomeiden tai silmukoiden. Neutraaliltakin kuulostavat sanat, kuten runon pienimmät tekijät tai runon tekeminen, tuntuvat liittyvän käsillä tekemiseen ja täten määrittävät runon erilailla kuin jos puhuttaisiin esim. runon synnyttämisestä tai luomisesta.
Toinen asia on sitten se, voiko runon lyödä tutkimuspöydälle kuin sammakon ja alkaa viillellä? Paljastaako runo ruumiinavauksessa salaisuutensa? Elävän runon salaisuus tuntuisi olevan se, että sitä ei voi selittää eikä purkaa osiin ilman että koko olio menisi rikki. En siis pitäisi runoa rakennelmana, jonka toimivuuden voi tarkistaa pohjapiirustuksista. Jotain muutakin tarvitaan, ja paremman sanan puutteessa nimitän sitä runon mysteeriksi – tietoisena termin uskonnollisista konnotaatioista.
Se, miten puhumme runoudesta ja tulkitsemme runoja, kietoutuukin kysymykseen siitä, mikä on mielestämme runon ja runoilijan tehtävä. Omassa kokemuksessani tärkeäksi on noussut se, että runo on yksi niistä viimeisistä paikoista, jossa voimme päästä kosketukseen jonkin toisen todellisuuden kanssa. Runoudella vaikuttaakin olevan kyky tavoittaa asioita, joille ei ole sanoja, sekä sisällyttää itseensä myös ristiriitoja. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin haastavalta pohtia, mikä olisi yleinen käsitys runon tehtävästä. Yksi ajatus tuntuu silti yhdistävän kaikkia: runoilijaa ja runoja arvostetaan korkealle. Mutta tämä runoilijan arvostus taitaa olla menneisyyden perua. Osaako kukaan todella sanoa, miksi me ja media olemme valmiita nostamaan runoilijan korokkeelle? Miksi runoilija tittelinä ei vieläkään ole menettänyt hohtoaan? Tuntuisi siltä, että runouden ja runoilijan tehtävänmäärityksessä emme ole luoneet nahkaamme moneen vuoteen, vuosikymmeneen. Vai onko kyse siitä, että tehtävänmäärittelyjä kyllä tehdään, mutta yksikään niistä ei enää nouse hallitsevaan asemaan, ”suureksi kertomukseksi”, kaikille yhteiseksi?
En tiedä, mikä on se impulssi, joka saa jotkut meistä ryhtymään runolle tai lukemaan runoja. Jokin kuitenkin varmasti yhdistää meitä enemmän kuin erottaa. Yhä uudestaan me palaamme runon ääreen, vaikka etsimämme asiat olisivatkin erilaisia. Ja yhä uudestaan kieli todistaa elinvoimaisuutensa juuri runouden kautta, jossa mikään pala ei ikinä suostu pysymään paikoillaan.