Miia Toivio
Mittaa ei ole helppo niellä.
Vaikka ei minun pitäisi ihan keltanokkakaan olla. Mutta siitä huolimatta, että olen tunnollisesti aikoinaan tenttinyt Kantokorpi-Lyytikäinen-Viikarin Runousopin perusteet, en silti ole oppinut hallitsemaan puhetta mitallisuudesta samalla tavalla kuin kerronnan teoria tai intertekstuaalisuus ovat tulleet tutuiksi. Puhe jambeista anapesteista, trokeista ja daktyyleista saatikka sitten peoneista tai spondeista, saa minut nikottelemaan. Kun Leino kirjoittaa Päivälehden artikkelissa ”Suomalaisesta runokielestä I” (20.12.1896), että suomalaisen runokielen suurin taistelu on käyty koron ja laajuuden välillä; minä vain ruikutan, että mikä ihmeen korko ja mikä ihmeen laajuus. Runomittaan tutustuessani mm. Auli Viikarin merkittävän ja silmiä avaavan tutkimuksen Ääneen kirjoitettu[1] avulla tajusinkin olevani pihalla tärkeästä keskustelusta suomalaisessa runoudessa.
Enkä voi olla nostamatta hattua sille aktiiviselle keskustelulle ja väittelylle, jota suomalaisen runokielen tietoisen kehittämisen eteen on viime vuosisadanvaihteen molemmin puolin tehty. Tässä keskustelussa on runomitta ja runon rytmi ollut keskeisenä kiistakapulana. Molemmat käsitteitä, joitten olemuksesta ei hetkeen aikaan ole painokkaita puheenvuoroja kuultu. Ja miksi meidän pitäisikään puhua mitallisuudesta – onhan moderni runous ja yksilöllinen rytmi selättänyt sidotun mitan jo puoli vuosisataa sitten?
Lisäksi nykysukupolvilta tuntuu puuttuvan myös harjoituksen myötä tuleva tottumus ja luonteva tap atiedostaa runon mitallisuutta -ja kyky tulkita se käsitteelliselle kielelle. Luulen, etten siis ole ainoa, joka kokee hankalaksi etsiä runosta nousevia ja laskevia runojalkoja, ja uskon oman kokemattomuuteni ja tietämättömyyteni todistavan yleisemmin siitä mitallisuuden ymmärtämisen ahdingosta, johon muodon vallankumous, ”vapaa mitta” ja epäselvyys runon rytmisyyden käsitteissä on meidät johtanut. Aiheesta kirjoittaa käytännön analyysin ja tutkimuksen näkökulmasta Pauliina Haasjoki keskustelua avaavassa esseessään ”Vapaata rytmikasvatusta? Rytmin ja mitan suhteista ja mielekkyyksistä”. Haasioki nostaa merkittävästi esiin kysymyksen modernin runon rytmiikasta: entäpä jos (vapaa)rytmisesti hvvänkuuloinen runo onkin ”rytmiikaltaan säännöllinen siten, että se on analysoitavissa mitallisena”?
Sen lisäksi, että olemme menettäneet otettamme mitallisuuden analysoimisesta ja siitä keskustelemisesta, on mitallisuudesta puhuuminen hankalaa myös muista syistä. Tuntuu nimittäin siltä, että mitallisuus usein käsitetään joko pakkopaidaksi tai haarniskaksi, joka estää runon vapaata liikettä, tai yksitoikkoiseksi loppusoinnutteluksi, jonka kuka tahansa tollokin taitaa. Säännöllisen määrämitan huonoimmat puolet ovat iskostuneet mieliimme, ja mitallisuuden laajempi ymmärtäminen tai sen keinojen tietoinen kehittäminen ovat ajautuneet sivuraiteelle. Mitallisuuden ideaa ei mielestäni kuitenkaan voi typistää huonoon loppusoinnutteluun eikä ahdistavaan runopukuun. Kuten Helena Sinervo kirjoittaa mitallisuuskyselyssämme ”Mitä kuuluu, runomitta?”, myös minulle runomitta näyttäytyy kokeilemisen alueena, johon mahtuu monenlaisia tapoja käyttää mitallisuutta: kuten luontevaa puherytmisyyttä tavoitteleva ”mitaton” mitta, tai runon artefaktisuutta korostava ”pakkopaita’, taiyli keinuva vokaalisoinnuttelu, kieli lähimpänä nuottien kudosta. Tai Merja Virolaisen sanoin: ”mittojahan saa keksiä itse niin paljon kuin sielu sietää.”[2] Mitallisuus tuntuukin tänä päivänä kiinnostavalta runon keinolta. Haluaisin ajatella, että meille 2000-lukulaisille olisi jo mahdollista riisua runomitta sitä negatiivisesti määrittävistä pakkopaidoista ja vanhentuneista mielikuvista, ja päästää se niin sanotusti vapaasti laukkaamaan runouden kentillä.
Tässä yhteydessä en voi olla siteeraamatta kahta ensirtimäistä säkeistöä V. A. Koskenniemen runosta ”Nukkuvat kentät”, joka tuli minua vastaan Aika-lehdessä, vuodelta 1907:
Mitä onkaan elämän ja suven lyhyys,
mikä arvo onkaan onnen hymyilyllä
sinuun verrattuna kuolon kirkas pyhyys
talven uneen uupuneiden kenttäin yllä?
Mitä onkaan onnenunet tähkäpäiden,
kuulaat kaihot katoavain kesäin öissä
verrattuna rauhaan kinosten jäiden,
himottomaan loistoon talven tähtilöissä?
[…]
Mikä minut tässä sattumalta kohtaamassani runossa pysäytti, oli sen luontevuus ja levollinen rytmi. Runo on sännölliseen mittaan kirjoitettu mutta siinä ei ole jälkeäkään siitä tankkaavasta ja jankkaavasta jenkkahumpparunoudesta, johon mitallisuus usein yhdistetään. Tämän runon yhteyteen sopii hyvin Merja Virolaisen huomautus, kuinka ”mitta sopii runoon äysin luontevasti – sitä ei välttämättä edes huomaa – edellyttäen tietenkin, että runoilija osaa kirjoittaa mittaa luontevasti.” (Kts. alaviite 1.) Tai kuten Pentti Leino[3] kirjoittaa metrisesti järjestyneen tekstin rytmistä: ”Esimerkiksi lastenloruissa se on usein suorastaan yksitoikkoista, ja lorun skandeeraava esitystapa vain korostaa rytmin hakkaavuutta. jotta runorytmi välttyisi tältä, sen on varioitava. Yleensä runoilija pystyykin vapautumaan uhkana olevasta automaattistumisesta ja torjumaan monotonian: vaikka runon rytmi on säännöllistä, se on silti samalla myös vaihtelevaa.”
En voikaan olla ajattelematta, että mitallisuuden käsite on suotta tahriintunut ja yksinkertaistettu. Olisiko mitallisuuden ongelmallisuuden takana pikemminkin käytettyjen mittojen vakiintuminen ja runojen kaavamaisturninen kuin itse mitallisuuden idea? Ehkäpä mitallisuuden näivettymisen aiheutti kokeilemisen tvrehtyminen – ajatus siitä, että mitallisen runon kieli oli tullut ”valmiiksi”[4]. Jolloin ei nähty muita vaihtoehtoja kuin antaa vapaarytmisen – termi, jota Kai Laitinen käyttää[5] esim. Paavo Haavikon lyriikasta – tai vapaamitallisen runon (tai vapaasti mitallisen, jossa ”on havaittavissa tuntuva mutta väljästi vaihteleva rytmikuvio”, emt.) etsiä runokielelle uusia uria.
Vapaarytmistä tai vapaamittaista runoutta (free verse) kohtaan on ulkomaiden runouskeskusteluissa viime vuosina kuitenkin esitetty paljon kritiikkiä, kuten Tuli&Savun uuden Kipunoita-palstan avauksesta, Jacques Roubaudin Runouden puolustus -puheen katkelmasta käy ilmi. Vapaudessa on vaaransa, nimittäin säkeen funktion ja rytmikorvan kadottaminen. Mikä motivoi säettä, tai säkeen ylitystä, näistä kysymyksistä ei enää pitkään aikaan ole ollut yhteneväistä käsitystä tai keskustelua, vain kunkin runoilijan omat, kirjoittamalla löydetyt vastaukset säkeellisen runon rakentumiseen. ja siihenhän modernismi pyrkikin: kunkin yksilölliseen rytmiin. Aloitteleville kirjoittajille tällainen keksi itse -tilanne ei vain liene hedelmällisin. Ehkäpä proosarunouden suuri suosio viime vuosina onkin yksi merkki säkeen kriisistä. Ainakin Tuli&Savuun tarjotuista pöytälaatikkorunoista, jos nyt saan hieman yleistää, tuntuisivat säkeelliset runot usein olevan rytmiltään enemmän eksyksissä proosarunoihin verrattuna. Onkin ollut virheellistä luulla, että vapaa mitta ja rytmi vapauttaisivat myös meidät rytmistä tai mitasta keskustelemisesta.
Lopuksi vielä pari sanaa seudusta, joka ei ole paikka: eli suomen kielestä, jota ei voi paikoilleen naulata. Jotta kieli eläisi, jotta runokieli eläisi eikä
kivettyisi (vaikka Kivisyys ei niin huonolta meidän korvissa kuulostakaan) on tärkeää antaa runonden muuntua kaikkiin mahdollisiin suuntiin, myös kohti mennyttä, jo unohdettua. Muistutuksena siitä, että mikään ei ole valmista, Eerik Cajanuksen (l675-1737), uuden suomalaisen virsikirjan (1701) tarkastajan ja tuultavimmin suuren osan virsistä suomentajan ”Suwi wirsi”, sen kaksi ensimmäistä säkeistöä.[6]
Jo joutu armas aica,
Ja Suwi suloinen,
Joll caunist caiken paican,
Caunista cuckainen.
Nyt armas Auring meitä,
Taas lähte lähemmäx,
Hän cuolleet hauto, heitä
Jäll Teke eläväx.
Ne nijtyn cuckat, corjat,
Ja Laiho laxosa,
Niin ylpiät Yrtti tarhat,
Puut vehriät werasa,
Ne meillen muistuttawat
Suurt hywytt’ Jumalan,
Jong caick ain nähdä saawat,
Juur ymbär Wuoden ain.
1 Ääneen kirjoitettu. Vapautuvien mittojen varhaisvaiheet suomenkielisessä lyriikassa. SKS:N toimituksia 468.1987.
2 Lähteenä Merja Virolaisen julkaisemattomat ”mittakelat” mitallisuuskyselyymme.
3 Kieli, runo ja mitta. Suomen kielen metriikka. SKS:n toimituksia 376.1982. S. 312.
4 Ajatuksen ”valmiiksi tulemisesta” olen velkaa Leevi Lehdon esseelle ”Varjot korvissamme”, teoksessa Suom.huom., toim. Kristiina Rikman, WSOY. Essee on luettavissa myös Leevi Lehdon kotisivuilla.
5 ”Vapaarytmisen runon vaiheita”. Teoksessa Metsästä kaupunkiin. Esseitä ja tutkielmia kirjallisuudesta. Otava 1984.
6 Teoksesta Perinteisen runon kauneimmat 1. Toim. Hannu Mäkelä. Otava 1979.