Miia Toivio
Suhteemme kaupungistumiseen ja siihen liittyvään huikeaan teknologiseen kehitykseen on muuttunut sitten Olavi Paavolaisen huumaantumisen suurkaupunkien asfaltin ja bensiinin tuoksusta, nopeutuneesta elämäntahdista, kone- ja massakulttuurista teoksessaan Nykyaikaa etsimässä (1929), jonka pyrkimyksistä hän esipuheessaan kirjoittaa: ”Sen tarkoituksena on välittää sitä uutta maailmankuvaa, sitä uutta ja huikaisevasti muuttunutta elämänympäristöä, jonka keskellä elämme, joka määrää työmme, ajattelumme, sielunelämämme ja – taiteemme.” Huumaantumisen sijasta toisenlainen tietoisuus määrittää suhdettamme kaupungistumiseen ja ihmisen voittokulkuun teknisesti ainutlaatuiset taidot omaavana eläimenä. On vaikea kuvitella nykypäivän runoilija kirjoittamaan vilpitöntä hymniä Turun telakan uusimmalle loistoristeilijälle, Kemijoen patojen turbiineille tai nykypäivän kiireiselle elämänrytmille ja isien ylitöille. Toisenlaiset käsitteet, kuten ympäristö, biojäte, päästökauppa, infoähky, globalisaatio, viihdeteollisuus, kansanmurha, hyvinvointiyhteiskunta, burn-out ja toimeentulotuki heijastavat käsityksiämme siitä maailmasta, joka määrittelee elämämme raamit.
Jos jokin meidän aikaamme erityisesti leimaa, niin tiedostaminen (psykoanalyysi ja kansalaisliikkeet), tiedottaminen (neljännesosavuosikatsaukset), tiedonvälitys (uutisointi ja opetussuunnitelmat) ja niitten kainalokaverit monimediaisuus, kommunikaatio ja nopeus. Voisi sanoa, että tietoyhteiskunta tarkoittaa merkityksen inflaation aikaa. Sanoista, lauseista, teksteistä on tullut ylitsevuotavaa laavaa, jota purkaantuu lukuisista pienistä ja suuremmista tulivuorista. Tekstien runsaus saa aikaan halun suojautua joka puolelta lukijaa kohti valuvilta kuumilta virroilta. ja kaiken tämän keskellä elää runo ja pyrkimys kirjoittaa jotain merkityksellistä. Markkinoinnin kannalta toivottavaa taitaisi olla helposti lokeroitavissa ja ymmärrettävissä oleva runous, jonka teemat soveltuisivat historiallis-sosiologis-psykologisen keskustelun lähtökohdaksi. Näppärää olisi, jos runouden pohjalta voitaisiin jakaa ajatuksia esim. isyydestä, parisuhteen sudenkuopista, nykyajan ihmisen jumala-suhteesta, vuoden 1918 tapahtumista tai evakkokokemuksista.
Tietoyhteiskunnassa on ryhdytty erityisesti kiinnittämään huomiota medialukutaidon opettamiseen. Medialukutaito tarkoittaa minun ymmärryksessäni kykyä erotella erilaisten tekstien (laajassa merkityksessään) totuusarvoa ja tekstin retorisia, vaikuttamiseen pyrkiviä keinoja. Eräässä mielessä tämä tarkoittaa tekstin vilpittömyyden epäilyä. Runoudessa – ja kirjallisuudessa yleensä – epäluotettavuus on tänä päivänä hankala käsite.Olemme tottuneet yhdistämään runojen minän runojen kirjoittajaan eli itse runoilijaan, ja tätä tendenssiä erityisesti audiovisuaaliset mediat vahvistavat – siis kirjallisuuden henkilöitymistä, kirjallisuuden käsittelemistä ja siitä uutisointia ei teoksen, vaan tekijänsä persoonan kautta. Lisäksi luulisin, että eritoten runouden on toivottu edustavan vilpittömyyden ja aitouden poetiikkaa, josta murteiden suosio on kenties yksi merkki, omaelämäkerrallisuuden suosio toinen, selkeän sanoman kaipuu kolmas.Myös halumme ripustaa runo tekijänsä kaulaan kertonee tarpeesta luottaa runoon ja sen välittämään viestiin: ja mikä olisi parempi tae runon – tai minkä tahansa kirjallisen teoksen – vilpittömyydestä kuin suoraan lukijan silmiin tuijottavat kirjailijan kasvot. Tai sydämestä sydämeen kaikuva runoilijan ääni, ihmisen ääni.
Ongelmia on kuitenkin tiedossa, jos runo käsitetäänkin vaikkapa erilaisia tekstikonstellaatioita suoltavana koneena tai tekijänsä syntaksin paloista veistämänä kaislaveneenä, jonka Mooses-lapsella on kasvoillaan naamari. Mihin hävisivätkään vilpittömät sanat, vilpitön maailman menon pohdinta? Mihin katosi runon kurttuotsaisuus, minne lennähti ylevä? Ja tilalle tuli paha postmoderni akateeminen filosoofinen teoria kielipeli kikkailu vaikea snobi helsinki runo – voi meitä ihmisparcoja!
Jostain syystä uusien runon ilmaisukeinojen etsimistä ja kokeilua kohtaan tunnetaan epäluuloa. Kaikki, mikä poikkeaa totutusta, on kuin malka lukijan silmässä estämässä pääsyä tuttuun kokemukseen tai kirkasta näkymää todellisuuteen, joka vain tapahtuu, ja on kuin puhdas, valkoinen lakana lepattamassa narulla. ja sitten tulee uuden runouden lintu ja paskoo pikku merkkinsä vanhaan tuttuun runo-olioon. Näinhän se menee: vallankumoukset ja vastakkainasettelut ruokkivat myös runoutta ja leimaavat sen elämänkulkua.
Millaiset uudet reitit nuoria runoilijoita tällä hetkellä sitten kiinnostavat? Millaisia vastakkainasetteluja olemme kyhänneet kokoon, missä sijaitsevat barrikadimme? Muutamia avainsanoja voisivat olla erilaiset prosessikirjoittamisen muodot, leikkisyys, mitallisuus, epäyhtenäisyys ja rekisterien muutokset, vuolaus, kielen materiaalisuus, sointuisuus ja runokuvan tuoreuttaminen. Näistä kaikista kuulette lisää tänä vuonna.
Näkisin myös, että kysymykset runoudelle sallituista rooleista yhteiskunnallisessa keskustelussa ovat kiinnostavia. Millaista retoriikkaa runouden noudattaa kuuhuksi ja ymmärretyksi ilman, että sen tarvitsisi alistua yksinkertaistamisen, psykologisoinnin tai spektaakkelin retoriikalle?
*
Sivuhyppäys verkkolehti Kiiltomadon keskustelupalstalle: keskustelu runouden merkityksestä ja merkityksettömyydestä on taas käynnissä (5.4 2005). Eräs kommentti herättää ajatuksia: lukion äidinkielenopettaja kirjoittaa, että runot ”ovat opiskelijoiden mielestä sekä vaikeita että etenkin turhia” Tämä palauttaa mieleen vaihto-oppilasvuoteni Yhdysvalloissa, jossa Mr Kretcherin englannin tunnilla kävimme läpi Shakespearen Macbethin säe säkeeltä selvittäen mitä ihmettä tekstissä sanottiin ja mitä me, 16-vuotiaat, ajattelimme siitä. Kokemus oli mahtava: tämän äärimmäisen hitaan lähiluvun ansiosta minäkin pääsin kokemaan Shakespearen ihmeen – yksin olisin tuskin ikinä päässyt osalliseksi siitä ilosta, minkä vaikean (ja vieraskielisen) tekstin ymmärtäminen ja sen hienouden tajuaminen tuottaa. Mr Kretcher ei kyseenalaistanut tehtäväänsä opettaa runoutta, sen parhaimmistoa, vastahakoisille teineille, jotka mieluummin olisivat rassanneet autoaan tai tupeeranneet etutukkaansa. Shakespearen lisäksi luimme, analysoimme ja yhdessä keskustelimme ainakin Miltonista, Donnesta, Coleridgesta, Wordsworthista ja Keatsista. Verrattuna oman lukioni runouden opetukseen ero on huikea, sillä en muista ainuttakaan runoa saatikka runoteosta, johon olisimme samalla antaumuksella yhdessä paneutuneet.
Miksi runoutta pitäisi lukea ja opettaa? Tähän kysymykseen on vaikea vastata ilman että palauttaisi runouden johonkin sen ulkopuolella olevaan karsinaan. Kuten: ”Runous parantaa elämänlaatua ja tekee meistä parempia ihmisiä.” Tai: ”Luovuus on resurssi jota voi käyttää hyväksi myös työelämässä.” Tai: ”Runous auttaa meitä käsittelemään sisäisiä tuntojamme.” Näille väitteille on yhteistä se, että ne palvelevat jotain toista herraa, eivät itse runoutta. En silti tiedä, onko ylipäänsä mahdollista perustella runouden merkitystä muutoin kuin jonkin toisen elämänalueen hyödyn kautta. Ja lopulta voin vain puhua omasta kokemuksestani. Minulle runouden merkityksellisyys syntyy sen kyvystä liikuttaa meitä, liikuttaa isoja palikoita meissä, samoja mitä liikuttavat jumalat, niin Eros kuin Dionysos, tai Ison kirjaimen jumala, Jobin Jumala. Vaikka kirjaimissa onkin aina kyse jonkin poissaolosta, niin lukeminen on aina intiimi kokemus, jossa parhaimmillaan on kyse läheisyydestä ja hassua kyllä, läsnäolosta. Tekstien virrasta suuri osa on ohimenevää, heti merkityksensä menettävää paperisilppua, mutta runous (ja kirjallisuus) parhaimmillaan pysäyttää merkityksen itseensä ja säilyttää sen, antaa hohtonsa valaista niitten lukijoitten kasvoja, joilla on aikaa ja halua antautua teoksen ajalle. Miksi ylipäänsä haluaisimme tavoitella helposti ymmärrettävää runoutta? Mitä hyvää on saatavilla helposti ja nopeasti: Rahaa? Hyviä ystäviä? Vaikutusvaltaa? Nautintoa, joka läpäisee meidät? Runoudessa parhaimmillaan ja pahimmillaan on kyse erilaisen ja oudon kohtaamisesta, ja vaatii lukijalta paljon, että hän suostuu luopumaan omista ennakko-oletuksistaan ja toiveistaan. En ymmärrä, miksi kukaan haluaisi lukea ainoastaan jotain sellaista, jonka kulun ja lopputuleman jo ennestään tietää. Runon lukijan on luovuttava vastarinnastaan ja annettava runon liikuttaa niin ettei enää ole ennallaan. Tämä ei ole helppoa – mistä muusta syystä selkeiden lajityyppien kirjallisuudet kuten dekkarit ovat suosituinta luettavaa? Nykyrunoudelle (sitten romantiikan) taas on tyypillistä pyrkiä pois muodostuvista urista, runolle sallituista olemisen tavoista kohti aina etääntyvää Villiä Länttä, joka usein myös löytyy jostain jo taakse jätetystä. Tästä huolimatta, runouden lukemista on opetettava, vaikka runous luikertelisi aina määrittelijänsä käsistä. Ja ennen kaikkea, runouden historiaa, vanhoja runoja on luettava ja uudelleen tulkittava, sillä muuten kykymme ymmärtää runouden nykypäivää jää heikoksi ja runous vähitellen menettää merkitystään, muuttuu kuriositeetiksi. Runous vaatii perehtymistä ja opiskelemista, ja on meistä kiinni, pidämmekö runon lukemista ja kirjoittamista arvokkaana taitona, ja kykenemmekö välittämään runouden ymmärtämisen halun meitä kokemattomammille lukijoille. Sen tiedän, että monipuolisen keskustelun ylläpitäminen luo edellytyksiä runouden ymmärtämiselle, ja se onkin Tuli&Savun tehtävä. Ja teidän tehtävänne, hyvät lukijat, on ennakkoluulottomasti lukea, lukea ja lukea. Ja mikäs sen mukavampaa.
Ps. On aika sanoa heihei pitkäaikaisille toimittajillemme Akille ja Ollille – he siirtyvät takavasemmalle vastuusta. Airoihin tarttuvat tästä numerosta lähtien runoilijat Teemu Manninen ja Juhana Vähänen. Allekirjoittanut jatkaa veneen luotsaamista.