Sanna Karlström: Saatesanat. Otava, 2014.
Sanna Karlströmin (s. 1975) neljäs runokokoelma Saatesanat tuntuu ensivilkaisulta virkistävän kepeältä liplatukselta kuluneitten vuosien proosarunomeressä. Sisällöltään teos ei kuitenkaan ole kevyt: sen hienovaraisen eleettömissä ja tiiviissä säkeissä sukelletaan syviin vesiin pohtimaan elämän, kuoleman ja menetyksen sykliä.
Karlströmin aiempi, kiitetty ja palkittu tuotanto on perustunut pitkälti roolirunoudelle. Saatesanat poikkeaa aiemmista kokoelmista radikaalisti siinä mielessä, että se on riisuttu rooleista kokonaan. Teoskokonaisuus rakentuu isän kuoleman ja oman lapsen syntymän muodostamalle tapahtuma- ja tunnesarjalle, jonka voidaan Karlströmin henkilöhistorian ja haastattelujen pohjalta nähdä perustuvan runoilijan omakohtaisiin kokemuksiin. Saatesanat on muistutus elämän katoavaisuudesta ja sanojen rajallisuudesta: ”Sanat ovat lainatavaraa, niitä ei saa mukaansa / syntyvä tai kuoleva”. Tavanomaisesta aiheesta ja henkilökohtaisesta lähestymistavasta huolimatta teoksen ilmaisu ei ole kulunutta tai pateettista, sillä aihetta tarkastellaan vilpittömällä herkkyydellä. Runot ovat koskettavia, mutta eivät melodramaattisia: ”Niin haet sanoja, lohtua jota et saa riittävästi, / ne ovat lopulta yhtä suuria / sinä olet vain hiukan pienempi, / nuku nyt.”
Teoksessa kaikuu 1950-luvun kotimaisesta modernismista muistuttava tiiviys ja ilmavuus, joiden tarjoama hengitystila on aiheen käsittelyn kannalta tarpeellinen. Säkeiden ja säkeistöjen väleihin jäävä tila tarjoaa lukijalle samastumispintaa. Tarkoituksellisen kryptiset kielikuvat tai vuolaasti virtaava tekstimassa todennäköisesti hukuttaisivat alleen sen hauraan neuvottomuuden, jolla elämänvaiheesta toiseen siirtymistä kuvataan. Tästä esimerkkinä toimii kokoelman pisin runo, jonka muusta teoksesta poikkeavan selittävä ote tekee siitä teoksen heikoimman: ”Peität silmäsi, kaiken. Äiti on tässä. / Äidit jäävät, hetkeksi / katoavat näkyvistä, ja mitä siellä on? […]” Kyseinen, teoksen loppupuolelta löytyvä säkeistö vaikuttaa muita selkeämmin kirjoittajan itseään varten toteuttamalta terapeuttiselta pohdinnalta, jota olisi voinut tiivistää ja johdattaa lähemmäs kollektiivista runon maailmaa. Tämä yhden runon repsahdus ei kuitenkaan tee kokoelmasta sen huonompaa, ainoastaan inhimillisen.
Neljään osastoon jakautuva teos etenee luopumisen ja surun käsittelyn tematiikasta kohti hyväksymistä ja uuteen onneen sopeutumista. Kuoleman rinnalle nousee uusi elämä: luovuttuaan omasta isästään runon minä uusiutuu itse lapsesta vanhemmaksi, äidiksi. Teoksen kannessa kuvattu, samanaikaisesti mätänevä ja kukkiva omena havainnollistaa sitä, miten kukoistus ja lakastuminen kuuluvat niin hedelmän kuin ihmisen elinkaareen.
Ensimmäinen, nimeämätön ja ainoastaan kolmeen runoon rajattu osasto kuvaa menetyksen hetkeä raadollisen vähäeleisesti: ”minä sanon: taivas putosi / ja sinä sanot:” Tästähän on jokaisessa kuolemassa lopulta kyse. On hyväksyttävä, että kuolema päättää elämän, että kuolleelta viedään sanat. Osaston nimeämättä jättäminen korostaa sitä, miten vaikeaa jäljelle jääneen on löytää sanoja tai edes jaksaa etsiä niitä.
Seuraava osasto sijoittuu isän poismenon jälkeiseen elämään, jota runon minän on opeteltava uudelleen. Miten kaikki on toisin ja toisaalta samaa. Kannessa esiintyvän omenan ohella teoksessa toistuvat symbolit kehys ja kynnys kuvaavat sitä, miten epätodelliselta ja haastavalta elämä tuntuu kuoleman edessä: ”Kehys, kynnys / haluaisin keskustella isäni kanssa. / Mutta sinusta näkyvät vain jalat – ” Lause jää ikuisesti kesken, ja se on vain opittava hyväksymään. Runon minä katselee maailmaa ikään kuin ulkopuolelta, kyvyttömänä ymmärtämään tai sanallistamaan näkemäänsä: ”minulla on pelkät silmät, / suussa reikä, rikki, on / huono kun yritän puhua”.
Sitä, mitä ei enää ole, ei voi tavoittaa, joten on käännyttävä tarkastelemaan ympäröivää todellisuutta. Teoksen pysähtyneen hauras tunnelma rakentuukin pitkälti olevaiselle ja sen ihmettelemiselle. Teonsanat korvaantuvat olemisella: ”On oltava muitakin asioita / jotka yhteydestään irrotettuina vielä ovat. Omena jota et voi purra, / hius jonka poimin lattialta, / silmälasit, näetkö, kukka jonka lasken tähän, / rinnallesi, missä sydän on, / jos on.” Tällaiset voimakkaalle läsnäololle perustuvat konkreettiset havainnot tekevät surun käsittelystä uskottavaa. Oivaltavat yksityiskohdat, kuten kuolleen isän hius tai silmälasit kuvaavat surua paljon osuvammin kuin yksikään suora tunteellinen purkaus.
Kolmas osasto, ”Perintö”, jäsentyy niin ikään irrallisille kokemuksille ja havainnoille. Tapahtuneelle ei vieläkään löydy sanoja, joten sitä on hahmotettava ulkoisen todellisuuden välityksellä: ”hiljaisuus käy oksille / miten palasina on kaikki:” Kuoleman aiheuttamien käytännön järjestelyjen kuten perinnönjaon ohella on käytävä läpi henkisiä jäämistöjä, kohdattava mennyt ja tuleva. Runon minän on määriteltävä myös itsensä uudelleen: ”Peilin edessä / teen taas lähtöäsi.”
Hiljalleen surun rinnalle kohoaa toivo, lapsen odotuksen myötä. Uusi elämä tuottaa kuitenkin ristiriitaisia tunteita. Miten lakata olemasta lapsi kuolleelle isälle ja tulla itse vanhemmaksi? Miten hyväksyä se, ettei voi jakaa tätä vaihetta oman isän kanssa? Runon puhuja kulkee eteenpäin, mutta silti suru säilyy taustalla ja työntää toisinaan askeleen taaksepäin: ”Minä ikävöin sinua kuin kesää kesällä, / sitä mikä on kuin palatakseen, / pian syntyy tyttö jolla on sinun silmäsi, / ja juoksee kesän halki, poispäin.”
Osastosta toiseen siirryttäessä runon minä alkaa löytää enemmän sanoja ja voimaa jäsennellä niitä. Ensimmäisessä osastossa säkeistöjä ei ole montaakaan, ja ne ikään kuin kuiskataan pienin kirjaimin, mutta loppua kohden säkeet lisääntyvät, saavat ryhtiä ja järjestystä. Neljännessä, ”Kehtolaulu”-nimisessä osastossa omena alkaa viimein kukkia ja isänsä menettäneestä lapsesta tulee äiti: ”Kuvittele: huoneen täydeltä omenankukkia. / Äitisi on suru nurinpäin käännettynä. / Valo tulee. Sen on tultava.” Suru on huomaamatta hälventynyt ja roolit vaihtuneet. Aina on joku, joka tulee ja jää kuoleman jälkeen elämään.
Jenni Hurmerinta