Ville Luoma-aho: Ruumiita. Poesia 2009
Turun vuoden 2009 runokritiikkityöpajan satoa: neljä luentaa Ville Luoma-ahon teoksesta Ruumiita.
Lehteilen sivuja kevyesti kuin tunnustellen, maistellen runokokoelman nimeä: Ruumiita. En tiedä mitä odottaa käännellessäni tätä Ville Luoma-Ahon esikoisteosta, mutta uskaltaudun avaamaan sisäsivun esille: jätän taakseni tummanpuhuvan kannen, jossa valas kiertää planeettaa.
Brutaalit kuvat lihasta hyppäävät silmieni eteen. En osaa odottaa tai pelätä niitä – ne vain tulevat. Mieleni haluaa huutaa vastaan, eiväthän ihmisten ruumiit voi olla kuin koiria tai säilykkeitä, mutten pysty vakuuttamaan itseäni täysin. Ruumiissa tai veressä ei ole mitään ihmeellistä, niihin tottuu niin helposti, että ne vain ovat taustalla, enkä enää edes ajattele niiden olemassaoloa. Ne ovat vain pieniä asioita muiden joukossa, eikä niihin tulisi kiinnittää liikaa huomiota. Ne ovat ikuisuutta, arkea tai sitten hiljaisia kuiskauksia, sivuhuomautuksia jotka tuntuvat pakenevan otettani vaikka kuinka haen niistä merkitystä. Minun pitäisi ymmärtää, että ne ovat todellisuutta, että ne eivät ole kaukana kasvien väreistä tai metsän sammalesta, että yksinkertainen ajatus yhdistää kaiken lopulta.
Muistot ovat irrallisia ja repaleisia, yksittäisiä asioita, jotka jäävät mieleen vaikkeivat olisi tärkeitä. Toisaalta ehkä juuri se, että ne eivät katoa, osoittaa niiden arvon. Itseä ei voi löytää niin helposti, koska sielu ei ole näkyvä eikä minuus koskaan niin selkeä että sitä voisi aidosti koskettaa. Absurdit hetket tuovat ymmärrystä, johon aistit eivät yksin riitä.
Ymmärrän sanoja, jotka kertovat että on aina helppo mennä itsestäänselvyyksiin pohtimatta. Minä pelkään kuolemaa, mutta minulle väitetään, että se on kaunista. Ehkä minun pitäisi uskoa ja kuvitella hiljaisuus ja maisema, jolla ei ole merkitystä mutta on kuitenkin. Sielu on jotain sellaista, mitä ei voi selittää, ja vaikken uskokaan jumalaan ymmärrän sen läpikuultavan hentouden.