Bengt Jangfeldt: Panoksena elämä. Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä.
Suom. Juhani Lindholm, WSOY 2008.
Rakas Lili!
Liljani, Sinä olit ainoa syyni kirjoittaa, ja Sinä olet ikuisesti muusani; sinetöin tahtoni yhdellä luodilla.
Sydämessäni lyijy kasvaa korkoa, joka tarkoittaa myös rahaa. Tekijänoikeuksieni perimisjärjestys on luettavissa Stalinin poikia varten laatimassani viestissä: ”Toveri, hallitus, perheeni ovat Lilja Brik, äiti, sisareni sekä Veronika Vitoldovana Polonskaja.”
Sijoitan viimeisen pelimerkkini rintaani, en ohimooni.
Hyvällä päälläni – eli vakaalla päätöksellä – pelasin ruplia, potkin porvarit vallasta ja rakensin futurismia. Mutta runoksi mainittavaa ei syntynyt ilman sydäntä, ja kaiken sydän on Sinun taskussasi – tahdoitpa tai et Sinulle lahjoitin jokaisen säkeen, myös tämän viimeisen, joka on ensimmäinen lahja josta en vaadi vastalahjaa.
Kotiisi palatessa, laskiessani runojani jalkojesi juureen olen ottanut vastalahjaksi täydellisen hyväksymisesi. En voi, en ehdi enkä jaksa puhua totta, jos minua ei rakasteta niin, että en ainoastaan tiedä vaan tunnen olevani maailman paras, runoilija. Ja sitten iso mies, joka tuli pieneen kylään.
Pojalle riittää äiti, miehelle muusa, jonka rajattoman suuren hellyyden osa äiti on. Minulla on vain niin kiire; ”sydän kaipaa kuulaa” ennen kuin ehdin kasvaa aikuiseksi.
Lili, rakkautesi on niin, että olen saanut äidin, rakastajan ja muusan. Teistä yksikään ei toimi järjellä, silti lähempänä sitä viisautta, joka pitää hyvän mielen hyräilemässä. Minulla vain niin kiire – sydämeni toukokuu, eteenpäin, en ehdi palvomaan.
Sinä olit toukokuuni 15 vuotta ja rakastajani kaikissa niissä sängyissä, joiden onnesta tahdon kiittää jokaista naistani yksitellen. Yhdeltä sain tyttären, yhdeltäkään en saanut kuppaa, vaikka Maksim Gorki tahtoo todistaa toista vielä kuolemani jälkeen. Hän ei ole nähnyt, miten huolellisesti olen pessyt käteni isäni kuoltua verenmyrkytykseen. Hullua, myönnetään, siitä huolimatta olen pelännyt yli kaksikymmentä vuotta ovenkahvan kosketusta ilman käsinettä.
Useimmiten vedän hihansuun pehmeyteni ja kylmän kaiteen väliin, jos en voi muuten välttyä bakteerien kosketukselta, kuten muistat.
Kun Gorki oksentaa haudallani Stalinin poikien seurassa, huolehdithan siivoamisesta myös järjellä etkä ainoastaan sillä sylillä, joka osaa rakastaa jokaisessa rakastajassasi sitä mikä meissä parasta oli ennen neuvostobyrokraatteja – ihmistä. Testamenttini perheessä on vain naisia, vaikka ehdottomasti pitäisi mainita miehesi; viisas Osip luki puolestani ne kirjat, joita en ehtinyt, ja te yhdessä ymmärrätte mistä keskeneräiseksi jääneissä puolivalmisteissani on kyse.
Viimeinen rakastajani Veronika ymmärtää runoutta yhtä hyvin kuin ymmärsi tehdä abortin. Runoilijaa hän ei ymmärrä; näyttelijänä hän rakastaa enemmän teatterin harjoitusaikoja kuin hauveliaan. Heti kun Veronika hylkää poikasensa hetkeksi, iso koiruuteni saa hyvän syyn lyödä pisteen tähän kirjeeseen. Paiskaan sen postiin yhdellä laukauksella.
Käsialani on siistiä. Sydämestäni on jäljellä sen verran, että verikin kuivuu ilman imupaperia paitani rintaan.
Minä olen pelimies – onko siinä mieltä, kuten jokainen täysipäinen veikkaja osaa kysyä. Silti minä pelaan ja pelasin jo pojanpätkänä kolmen kortin nakkia: ruplat rulettiin, taiteessa sijoitin futurismin anarkismiin ja politiikassa äänestin lopulta bolshevikki Leninin pään puolesta. Tiedän itseni isommaksi, ja Leninin aivojen pienuuden takia aitojen kommunistien neuvostoaivo tullaan jalostamaan normaaliapinan tasolle.
Kuiskaa tämä Berliinissä, Pariisissa ja Lontoossa ja hiljaisessa seurassa: parhaiden aivojen likvidoimisesta huolimatta Stalin pelkää edelleen työläisapinoita. Ne tietävät, että noin isoksi roistoksi ei pääse isoilla aivoilla.
Neljän viime vuoden aikana kirjoitin kolmesataa runoa, kaksitoista elokuvakäsikirjoitusta, yhdeksän lastenkirjaa, joukon kirjallisuustieteellisiä esseitä ja kaksi runodraamaa – enkä yhtään runoa. Kun koko taiteen tahtoo uudistaa yhdellä hyvin tähdätyllä iskulla ja tietää luissaan, miten vaikeaa se on isollekin miehelle, yksikin taka-askel tuntuu kaatavan koko yrityksen mahtavuuden. Vuoteni olen pelannut päälläni; kirjoitin asiaa tovereille opiksi, heitin keikkaa ja pari kourallista lyyrillistä pikkurahaa vallankumouksen voiteeksi – nyt alkaa 13. hetki. Jos nyt viimeinkin syntyisi runojen runo! Oikealla työllä hankin 13 kertaa enemmän kuin neuvostotyöläinen, hän joka tulee kuuntelemaan isäni bassoääntä – ei minun asiaani, aatettani saati sydäntäni. Neuvosto(k)ansaltani aidon sosialismin neuvot saaaneena ostin Sinulle oikeasta Pariisista Fordin ja Renaultin, Moskovan ensimmäiset.
Autosi eivät korvaa tytärtäni, vahinkoa jonka sattui New Yorkissa. Yleisin käyttämäni ehkäiskeino on ollut abortti, ja kaikki ne olisin halunnut perua nähdessäni ainoan lapseni Nizzassa. Ellyn tapaamisen jälkeen en voinut kuin pelata rahani ja rakastua. Rakastajalleni kirjoitin runon Pariisissa – vuoden 1915 jälkeen ensimmäisen ja viimeisen, jonka päähenkilönä et ole Sinä:
”tulehan tähän viereeni, / otsa vasten otsaa, / tästä tärkeästä illasta / tahdon puhua hetkisen / niin kuin ihmiselle / ihminen.”
Anteeksi. Pelaan ystävillä, tovereilla, hengelläni, vaikka äidiltäni leipäpalan. Tiedän onneni kääntyvän, jos kulman takaa tulee sinipukuinen nainen ennen bussia. Lyödäänkö vetoa, kopeekka?
Osaat Sinäkin pelata, ja mykkyydessäni ja mustasukkaisuudessani riittää vastusta. Sinä olet jokapojan kissa, minä yksinäinen koirasi. Mirrini, en elä jos en riskeeraa koko pottia: Pohjanmaan kautta!
Nyt sijoitan toivoni yhden luodin varaan, sillä Sinä ymmärrät pelini hengen. Pelaan perille asti ja suuruudellani on kiire päästä loppuun. Sinä tiedät sen, jokainen tietää sen, kun on levittänyt hauvalle reitensä. Yhtä nopeasti vetäisen sätkän ja sytytän vanhan rinnasta uuden haiun.
Monessa kuvassa en roiku ilman tumppia huulessa, vielä harvemmassa hymyilen. En hymyile, koska minulla ei ole hampaita. Jos ette usko, katsokaa kuolinkuvani suuta. Kysytään, miten näin iso mies voi olla näin hampaaton? Vastaus: iso mies, iso sydän, kuin pilvi housuissa.
Kuolema odottaa, minä en. Tässä pelissä luoti on nopein tapa päästä perille – minun ainoa mahdollisuuteni maksimoida voittoni tulevaisuudessa. Minä olen purkanut tämän traktorin moottorin: narri Majakovskin on elettävä sellainen elämä kuin runoilijan kuuluu, että edes yksi lukija vaivautuu hyvän tarinan takia.
Ota, rakas, lahjani.
Tämä kiireinen peli kyntää uusia lukijoita yhtä varmasti kuin Sergei Jeseninin itsemurhan jälkeen kirjoittamani säkeet ”Ei tässä elämässä / kuolla vaikea / vaan vaikeinta / on luoda / elämää!” Tällä traktorilla olen ajanut ja pelännyt sitä siitä asti, kun isäni kuoli äkkiä Gruusiassa. Neulankärjestä hän sai myrkytyksen sitoessaan asiakirjoja. Minä olin kaksitoista – sen jälkeen olen osannut pelätä asiakirjoja ja pestä kaluni.
Voi olla niinkin, että iskuri naksahtaa tyhjää, kuten kahdella edellisellä nopanheitolla. Vai onko tämä jo neljäs kierros, kun voitan Venäläisessä ruletissa ja jäähyväiskirjeeni jää viimeistelemättä? Voi todellista ilon päivää, kun tapaamme kerran.
Sydämeni moottori, nyt Sinä olet Lontoossa, ehkä matkalla Berliinin. Ihan sama, kaukana kuin.
–
”Viimeinen kirje Liljalle” pohjautuu ruotsalaisen tutkijan ja kääntäjän Bengt Jangfeldtin (s.1948) ensimmäiseen ei-neuvostoliittolaiseen elämäkertaan Vladimir Majakovskista (1893–1930) Med livet som insat. Berättelsen om Vladimir Majakovskij och hans krets, 2007.
Osip ja Lili ”Lilja” Brikin (1891–1978) perheeseen Majakovski liittyi 1915. Samana vuonna ilmestyi Lilille omistettu Pilvi housuissa. Rakkausrunoelman Tästä jälkeen Leninin halveksiman Majakovskin Lenin-kokoelma (1924) yritti yhä neuvostovallan palvelukseen, mutta viidessä vuodessa liian modernistinen Brik-Majakovskin piiri ajettiin nurkkaan. Itsemurhan jälkeen tekijänoikeudet jaettiin ilman Veronikaa puoliksi Lilille ja Majakovskin perheelle. Stalin kanonisoitua Majakovskin 1935 juutalainen Brikin perhe häivytettiin hänen elämäkerrastaan.
Suomennoksia löytyy mm. teoksista Vladimir Iljitsh Lenin (1947/1970), Hyvin: Lokakuu-runoelma (1955), Runoja ja runoelmia (1958), Pilvi housuissa ja muita runoja (1959), 20 Neuvostoliiton runoilijaa (1960), Sauna (1967), Neuvostolyriikkaa 2 (1977), Valitut runot. Kuinka säkeitä valmistetaan (1984) ja Eläinten kirja (1986).
VIIMEINEN KIRJE LILJALLE
Bengt Jangfeldt:
Panoksena elämä. Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä.
Suom. Juhani Lindholm, WSOY 2008, 630 s.
Rakas Lili!
Liljani, Sinä olit ainoa syyni kirjoittaa, ja Sinä olet ikuisesti muusani; sinetöin tahtoni yhdellä luodilla.
Sydämessäni lyijy kasvaa korkoa, joka tarkoittaa myös rahaa. Tekijänoikeuksieni perimisjärjestys on luettavissa Stalinin poikia varten laatimassani viestissä: ”Toveri, hallitus, perheeni ovat Lilja Brik, äiti, sisareni sekä Veronika Vitoldovana Polonskaja.”
Sijoitan viimeisen pelimerkkini rintaani, en ohimooni.
Hyvällä päälläni – eli vakaalla päätöksellä – pelasin ruplia, potkin porvarit vallasta ja rakensin futurismia. Mutta runoksi mainittavaa ei syntynyt ilman sydäntä, ja kaiken sydän on Sinun taskussasi – tahdoitpa tai et Sinulle lahjoitin jokaisen säkeen, myös tämän viimeisen, joka on ensimmäinen lahja josta en vaadi vastalahjaa.
Kotiisi palatessa, laskiessani runojani jalkojesi juureen olen ottanut vastalahjaksi täydellisen hyväksymisesi. En voi, en ehdi enkä jaksa puhua totta, jos minua ei rakasteta niin, että en ainoastaan tiedä vaan tunnen olevani maailman paras, runoilija. Ja sitten iso mies, joka tuli pieneen kylään.
Pojalle riittää äiti, miehelle muusa, jonka rajattoman suuren hellyyden osa äiti on. Minulla on vain niin kiire; ”sydän kaipaa kuulaa” ennen kuin ehdin kasvaa aikuiseksi.
Lili, rakkautesi on niin, että olen saanut äidin, rakastajan ja muusan. Teistä yksikään ei toimi järjellä, silti lähempänä sitä viisautta, joka pitää hyvän mielen hyräilemässä. Minulla vain niin kiire – sydämeni toukokuu, eteenpäin, en ehdi palvomaan.
Sinä olit toukokuuni 15 vuotta ja rakastajani kaikissa niissä sängyissä, joiden onnesta tahdon kiittää jokaista naistani yksitellen. Yhdeltä sain tyttären, yhdeltäkään en saanut kuppaa, vaikka Maksim Gorki tahtoo todistaa toista vielä kuolemani jälkeen. Hän ei ole nähnyt, miten huolellisesti olen pessyt käteni isäni kuoltua verenmyrkytykseen. Hullua, myönnetään, siitä huolimatta olen pelännyt yli kaksikymmentä vuotta ovenkahvan kosketusta ilman käsinettä.
Useimmiten vedän hihansuun pehmeyteni ja kylmän kaiteen väliin, jos en voi muuten välttyä bakteerien kosketukselta, kuten muistat.
Kun Gorki oksentaa haudallani Stalinin poikien seurassa, huolehdithan siivoamisesta myös järjellä etkä ainoastaan sillä sylillä, joka osaa rakastaa jokaisessa rakastajassasi sitä mikä meissä parasta oli ennen neuvostobyrokraatteja – ihmistä. Testamenttini perheessä on vain naisia, vaikka ehdottomasti pitäisi mainita miehesi; viisas Osip luki puolestani ne kirjat, joita en ehtinyt, ja te yhdessä ymmärrätte mistä keskeneräiseksi jääneissä puolivalmisteissani on kyse.
Viimeinen rakastajani Veronika ymmärtää runoutta yhtä hyvin kuin ymmärsi tehdä abortin. Runoilijaa hän ei ymmärrä; näyttelijänä hän rakastaa enemmän teatterin harjoitusaikoja kuin hauveliaan. Heti kun Veronika hylkää poikasensa hetkeksi, iso koiruuteni saa hyvän syyn lyödä pisteen tähän kirjeeseen. Paiskaan sen postiin yhdellä laukauksella.
Käsialani on siistiä. Sydämestäni on jäljellä sen verran, että verikin kuivuu ilman imupaperia paitani rintaan.
Minä olen pelimies – onko siinä mieltä, kuten jokainen täysipäinen veikkaja osaa kysyä. Silti minä pelaan ja pelasin jo pojanpätkänä kolmen kortin nakkia: ruplat rulettiin, taiteessa sijoitin futurismin anarkismiin ja politiikassa äänestin lopulta bolshevikki Leninin pään puolesta. Tiedän itseni isommaksi, ja Leninin aivojen pienuuden takia aitojen kommunistien neuvostoaivo tullaan jalostamaan normaaliapinan tasolle.
Kuiskaa tämä Berliinissä, Pariisissa ja Lontoossa ja hiljaisessa seurassa: parhaiden aivojen likvidoimisesta huolimatta Stalin pelkää edelleen työläisapinoita. Ne tietävät, että noin isoksi roistoksi ei pääse isoilla aivoilla.
Neljän viime vuoden aikana kirjoitin kolmesataa runoa, kaksitoista elokuvakäsikirjoitusta, yhdeksän lastenkirjaa, joukon kirjallisuustieteellisiä esseitä ja kaksi runodraamaa – enkä yhtään runoa. Kun koko taiteen tahtoo uudistaa yhdellä hyvin tähdätyllä iskulla ja tietää luissaan, miten vaikeaa se on isollekin miehelle, yksikin taka-askel tuntuu kaatavan koko yrityksen mahtavuuden. Vuoteni olen pelannut päälläni; kirjoitin asiaa tovereille opiksi, heitin keikkaa ja pari kourallista lyyrillistä pikkurahaa vallankumouksen voiteeksi – nyt alkaa 13. hetki. Jos nyt viimeinkin syntyisi runojen runo! Oikealla työllä hankin 13 kertaa enemmän kuin neuvostotyöläinen, hän joka tulee kuuntelemaan isäni bassoääntä – ei minun asiaani, aatettani saati sydäntäni. Neuvosto(k)ansaltani aidon sosialismin neuvot saaaneena ostin Sinulle oikeasta Pariisista Fordin ja Renaultin, Moskovan ensimmäiset.
Autosi eivät korvaa tytärtäni, vahinkoa jonka sattui New Yorkissa. Yleisin käyttämäni ehkäiskeino on ollut abortti, ja kaikki ne olisin halunnut perua nähdessäni ainoan lapseni Nizzassa. Ellyn tapaamisen jälkeen en voinut kuin pelata rahani ja rakastua. Rakastajalleni kirjoitin runon Pariisissa – vuoden 1915 jälkeen ensimmäisen ja viimeisen, jonka päähenkilönä et ole Sinä:
”tulehan tähän viereeni, / otsa vasten otsaa, / tästä tärkeästä illasta / tahdon puhua hetkisen / niin kuin ihmiselle / ihminen.”
Anteeksi. Pelaan ystävillä, tovereilla, hengelläni, vaikka äidiltäni leipäpalan. Tiedän onneni kääntyvän, jos kulman takaa tulee sinipukuinen nainen ennen bussia. Lyödäänkö vetoa, kopeekka?
Osaat Sinäkin pelata, ja mykkyydessäni ja mustasukkaisuudessani riittää vastusta. Sinä olet jokapojan kissa, minä yksinäinen koirasi. Mirrini, en elä jos en riskeeraa koko pottia: Pohjanmaan kautta!
Nyt sijoitan toivoni yhden luodin varaan, sillä Sinä ymmärrät pelini hengen. Pelaan perille asti ja suuruudellani on kiire päästä loppuun. Sinä tiedät sen, jokainen tietää sen, kun on levittänyt hauvalle reitensä. Yhtä nopeasti vetäisen sätkän ja sytytän vanhan rinnasta uuden haiun.
Monessa kuvassa en roiku ilman tumppia huulessa, vielä harvemmassa hymyilen. En hymyile, koska minulla ei ole hampaita. Jos ette usko, katsokaa kuolinkuvani suuta. Kysytään, miten näin iso mies voi olla näin hampaaton? Vastaus: iso mies, iso sydän, kuin pilvi housuissa.
Kuolema odottaa, minä en. Tässä pelissä luoti on nopein tapa päästä perille – minun ainoa mahdollisuuteni maksimoida voittoni tulevaisuudessa. Minä olen purkanut tämän traktorin moottorin: narri Majakovskin on elettävä sellainen elämä kuin runoilijan kuuluu, että edes yksi lukija vaivautuu hyvän tarinan takia.
Ota, rakas, lahjani.
Tämä kiireinen peli kyntää uusia lukijoita yhtä varmasti kuin Sergei Jeseninin itsemurhan jälkeen kirjoittamani säkeet ”Ei tässä elämässä / kuolla vaikea / vaan vaikeinta / on luoda / elämää!” Tällä traktorilla olen ajanut ja pelännyt sitä siitä asti, kun isäni kuoli äkkiä Gruusiassa. Neulankärjestä hän sai myrkytyksen sitoessaan asiakirjoja. Minä olin kaksitoista – sen jälkeen olen osannut pelätä asiakirjoja ja pestä kaluni.
Voi olla niinkin, että iskuri naksahtaa tyhjää, kuten kahdella edellisellä nopanheitolla. Vai onko tämä jo neljäs kierros, kun voitan Venäläisessä ruletissa ja jäähyväiskirjeeni jää viimeistelemättä? Voi todellista ilon päivää, kun tapaamme kerran.
Sydämeni moottori, nyt Sinä olet Lontoossa, ehkä matkalla Berliinin. Ihan sama, kaukana kuin.
JOUNI TOSSAVAINEN
”Viimeinen kirje Liljalle” pohjautuu ruotsalaisen tutkijan ja kääntäjän Bengt Jangfeldtin (s.1948) ensimmäiseen ei-neuvostoliittolaiseen elämäkertaan Vladimir Majakovskista (1893–1930) Med livet som insat. Berättelsen om Vladimir Majakovskij och hans krets, 2007.
Osip ja Lili ”Lilja” Brikin (1891–1978) perheeseen Majakovski liittyi 1915. Samana vuonna ilmestyi Lilille omistettu Pilvi housuissa. Rakkausrunoelman Tästä jälkeen Leninin halveksiman Majakovskin Lenin-kokoelma (1924) yritti yhä neuvostovallan palvelukseen, mutta viidessä vuodessa liian modernistinen Brik-Majakovskin piiri ajettiin nurkkaan. Itsemurhan jälkeen tekijänoikeudet jaettiin ilman Veronikaa puoliksi Lilille ja Majakovskin perheelle. Stalin kanonisoitua Majakovskin 1935 juutalainen Brikin perhe häivytettiin hänen elämäkerrastaan.
Suomennoksia löytyy mm. teoksista Vladimir Iljitsh Lenin (1947/1970), Hyvin: Lokakuu-runoelma (1955), Runoja ja runoelmia (1958), Pilvi housuissa ja muita runoja (1959), 20 Neuvostoliiton runoilijaa (1960), Sauna (1967), Neuvostolyriikkaa 2 (1977), Valitut runot. Kuinka säkeitä valmistetaan (1984) ja Eläinten kirja (1986).
