2000-luvun runous

Artikkelin kirjoittivat Kristian Blombergin lisäksi Henriikka Tavi ja Teemu Manninen. -Toim. huom.

Asennonvaihdokset

Asennonvaihdoksilla voidaan tarkoittaa joko puhujan minäkuvassa tai maailmasuhtees­sa tapahtuvia muutoksia, tai usein nopeita, muutaman säkeen välein seuraavia muutok­sia useampien puhujien välillä ja puheen re­kisterien ”asennoissa”. Tällä on pyritty a) ir­taantumaan runoa tyypillisestä hallitsevasta ja yhtenäisyyttä rakentavasta puhetilantees­ta tai b) esteettiseen vaihteluun ja tyylitte­lyyn. Seurauksena on usein humoristisia tör­mäyksiä tuottava ja/tai runon käsittelemää aihetta useasta näkökulmasta luotaava teks­tuuri. Runokeinon tavoitteisiin kuuluu myös pyrkimys etsiä tapoja maailman monitulkin­taisuuden tai asioiden kokemuksellisen samanaikaisuuden esittämiseksi.

Avantgarde

2000-luvun runoudessa ja etenkin sii­tä kirjoitettavissa kritiikeissä yleistyvät viittaukset historiallisen avantgarden ja L=A=N=G=U=A=G=E -runouden traditioihin. 2000-luvun runous tuntee nuo traditiot, eikä se niinkään ”etsi uutta” kuin ottaa käyttöön edel­lä mainittujen suuntausten luomia välineitä, jotka ovat jääneet suomalaisessa runoudes­sa vähemmälle huomiolle. Näin se pyrkii laa­jentamaan esimerkiksi kielen mahdollisuuk­sia ilmaista ja synnyttää assosiaatioita luki­jassa. Toisin sanoen: avantgarden välineet toimivat suurelta osin kuin mitkä tahansa muutkin runokeinot (kuten kuva, rytmi, puhuja). Toisaalta 2000-luvun avantgardessa on myös yksittäisiä (ja onnistuneita) pyrkimyk­siä luoda uusia runokeinoja jo olemassa ole­vien joukkoon.

Blogirunous

Runoblogeissa oli aluksi hallitsevana piirtee­nä ajatus, jonka mukaan ne ovat eräänlaisia paperin korvikkeita tai esiasteita. Näin blo­geissa julkaistut tekstit oli aiottu joko val­miiksi runoiksi tai runojen luonnoksiksi. Tämän kaltaisen runouden rinnalle syntyy myös blogirunous, joka a) käyttää internet-ympäristön mahdollisuuksia runojen osi­na tai b) joka on tarkoitettu luettavaksi vain blogeista. Blogirunous on usein luonteeltaan nokkelaa, humoristista, leikittelevää, mut­ta se voi olla myös kokeellista, käsitteellistä, menetelmällistä, minimalistista. Ideoiden korostuminen, viittaukset toisiin blogeihin, metakeskustelu kommentoijien kanssa sekä nopea luettavuus luonnehtivat näitä runoja.

Epäpuhtaat kuvat

Niin kutsuttujen ”tarkkojen kuvien” rinnal­le on tullut kuvia, joissa yhtenäistä tai jatku­mossa etenevää kuvatilaa häiritään käsittei­den tai muiden varsinaisiin kuviin liittymät­tömien elementtien avulla. Epäpuhdas kuva ei ole yhtenäinen lukijan ympärille raken­tuva paikka, vaan runon tekstipintaan kokoutuva joukko toisilleen vieraita aistimuk­sia, ideoita ja assosiaatioita. Tämän kuvatyy­pin käytöllä voidaan esimerkiksi kohostaa runon tekstuaalista luonnetta, että runo on kieltä, eli tehdä eroa ut pictura poesis -poetiik­koihin, joissa runo jäljittelee maalaustaiteen staattisia tai elokuvan toisiaan seuraavia ku­via. Epäpuhtaalla kuvalla ei pyritä hävittä­mään muita kuvakäsityksiä, vaan etsimään rinnakkaisia tapoja hahmottaa maailma ja/tai joidenkin tiedollisten sisältöjen ja niitä tukevien kuvien suhteita.

Flarf (t. suomalainen flarf)

Amerikkalaisten runoilijoiden sähköposti­listalta alkunsa saaneen Flarf-kollektiivin luoma estetiikka on innoittanut myös suo­malaista 2000-luvun runoutta. Flarf toimii usein – muttei välttämättä – hakukoneiden avulla. “Klassisessa” flarfissa internetistä et­sitään erikoisin tai epätodennäköisin haku­sanoin (kuten “rogaine” ja “bunny” tai jo kli­seiksi muodostuneet “unicorn” ja “squid”) materiaalia, josta editoidaan usein jonkin­laista amerikkalaiseen elämäntapaan koh­distuvaa kritiikkiä, kuten rasismia, maskuliinisia pinttymiä tai muita kulttuurisia idi­oottimaisuuksia halventavia runoja parodi­an, dadan, kömpelyyden, kielioppivirheiden ja huonon maun hengessä. Kuten esikuvan­sa, myös suomalainen flarf hyödyntää inter­netin keskustelupalstoilta tuttua kieltä, ku­ten lyhenteitä (LOL, OMG), tunneikoneita <3, kieliopin vastaisuuksia, kirjoitusvirheitä ja anglismeja, mutta siinä missä amerikka­lainen flarf on keskittynyt parodiaan ja sa­tiiriin, suomalainen flarf on lähestymistaval­taan traagisempaa ja empaattisempaa. (Tyt­ti Heikkinen: ”Läski XL. Jotain rajaa”, Teemu Manninen: ”Tytöt tykkää sodasta”. Ks. myös Janne Nummela ja Harry Salmenniemi.)

Hakukonerunous

Runous, jota on tehty internetin hakuko­neilla, hakukoneiden tuloksia yhdistellen tai hyödyntäen. Hakukonerunous tarkoittaa periaatteessa ainoastaan kirjoitustekniik­kaa, eikä sitä näin ollen tule sekoittaa flarf­fiin. Suomeen hakukonerunous tuli 2000-lu­vun alkupuoliskolla mm. Leevi Lehdon, Sven Laakson ja Teemu Mannisen blogien kautta. Tämän hakukonerunouden ”ensimmäisen vaiheen” runot olivat säkeiden ja tekstisekvenssien tasolla usein toisteisia, tai ne pyr­kivät tyhjentämään yksittäisiä lauseita tai ilmauksia merkityksistään; niissä pyrittiin paljastamaan ja näyttämään erilaisia runon aihetta koskevia puhetapoja (Janne Numme­la: ”Onko ihmiskaupalla mitään rajaa?”). Po­liittisen motivaation rinnalla esiintyi myös humoristisia lähtökohtia. Nykyään hakuko­neita käytetään yleisesti kirjoittamisen apu­välineinä, täysin huomaamattomasti, min­kälaisten tahansa runojen tuottamiseen, ja varhaisen ”hakukonerunouden” kaltainen tyyli on käytännössä kadonnut kentältä.

Huumori ja ironia

2000-luvulla huumori ja ironia ovat etsiyty­neet runokieleen. Kyse ei ole vain puheen re­kisterien laajenemisesta esimerkiksi vitsik­kyyden suuntaan, vaan myös huumorille ja ironialle ominaisten logiikoiden ja kielen­käyttötapojen hyödyntämisestä runojen ra­kenteissa ja sanastoissa. Vakavammasta näkökulmasta tarkasteltuna huumorin ja iro­nian toimintaperiaatteet tarjoavat erilaisia aiheiden käsittelyyn liittyviä mahdollisuuk­sia kuin esimerkiksi tarina tai uskoutuva puhe. (Aki Salmela: ”Leikitään kotia”, Tee­mu Manninen: ”Tytöt tykkää sodasta”, Eino Santanen: ”Sulhanen videolla”, Jukka Viikilä: ”Hyttyset ja vaaksiaiset karkotetaan”)

Kokeellinen runous

Kun puhutaan 2000-luvun runoudesta, vii­tataan usein kokeellisuuteen. Kokeellisuus puolestaan sekä viittaa avantgarden perin­teeseen (dada, surrealismi, futurismi) että er­kanee siitä hyväksyessään yhtäältä avantgar­den muodot ja välineet mutta hylätessään toisaalta avantgardeen sisältyneen, mahdot­tomaksi tulleen vaatimuksen jatkuvaan val­lankumoukseen. ”Kokeellinen taide” onkin 1900-luvun lopulla yleistynyt käsite, joka kuvaa omaksi perinteekseen muodostunut­ta nykytaiteen osa-aluetta, joka ammentaa avantgarden perinteestä mutta yhdiste­lee sitä vapaasti muihin perinteisiin. Lisäk­si, siinä missä avantgarde oli kiinnostunut ensisijaisesti taiteen instituution purkami­sesta, kokeellinen taide ”tutkii” taiteen menetelmin yleisinhimillisiä kysymyksiä. Voi­si sanoa, että kokeellinen taide on taiteen si­säistä tiedettä, taiteen oma laboratorio, jossa tutkitaan erilaisia mahdollisia taiteellisen il­maisun tapoja. Hyvä esimerkki on ranskalai­nen OuLiPo-ryhmä (mm. Georges Perec, Ita­lo Calvino, Jacques Jouet), joka pyrkii keksi­mään erilaisia keinotekoisia luovuuteen pa­kottavia muodollisia tai käsitteellisiä rajoit­teita, jotka ylittämällä taiteilija kykenee ylit­tämään myös omat henkilökohtaiset rajoit­teensa. Tämän 2000-luvulla yleistyneen kokeellisuuden voi erottaa avantgardesta seu­raavan esimerkin avulla: vapaamittainen ru­nous oli aikanaan avantgardea, mutta se ei ollut kokeellista. Kokeellinen runous etsiikin raja-arvoja sen suhteen, mikä vielä voidaan hahmottaa runouden, kielen merkitysten laajenemisen tai runoudelle ominaisten lu­kutapojen ja -nautintojen piiriin. Kokeellista runoutta esiintyy kirjamuodon lisäksi myös blogeissa. Niissä kokeellisuus on toisaalta ly­hytjännitteisempää, toisaalta taas rohkeam­paa, sillä kokeen mahdollinen ”epäonnistu­minen” ei ole seurauksiltaan niin dramaat­tinen kuin painotuotteessa. Epäonnistunut koe voi kuitenkin antaa uusia ideoita ja tuottaa onnistuneita tuloksia, minkä vuoksi ko­keelliset runoilijat vaihtavat mielellään aja­tuksia ja seuraavat toistensa edesottamuk­sia. (Harry Salmenniemi: ”-ksi”)

Kollaasin estetiikka

Kollaasin estetiikka liimautuu nykyrunou­dessa muiden tekniikoiden, kuten asennon­vaihdosten ja hakukonerunouden joukkoon ja päälle. Se toimii yleisesti perinteisenä kei­nona yhdistellä eri tekstilähteistä olevia materiaaleja. Nykykollaasi ottaa vanhat teknii­kat (William Burroughsin ja Brion Gysinin cut-up, John Dos Passoksen kollaasiromaa­ni, Ezra Poundin historialliset siteeraukset) ja soveltaa niitä uuteen materiaaliin (haku­koneiden hakutulokset, löydetyt runot/teks­tit). Usein kollaasissa pyritään jättämään sen verran ”leikkausjälkiä”, että tekstin koostu­minen eri lähteistä tulisi näkyväksi, mikä aktivoi kollaasille ominaisen lukuoletuk­sen, mutta samalla kollaasi kuitenkin pyr­kii saumaamaan eri lähteistä olevia tekstin­pätkiä sen verran että tekstin kulku tai asen­nonvaihdokset tuntuvat motivoiduilta, runo tuntuu runolta. Toisinaan kollaasi hävittää kaikki merkit lähteistään, eikä silloin ole enää selvää, onko runo kollaasia vai ei.

Käsitteellinen runous

Kokeellisen runouden laji, jossa toteutunut­ta runoutta merkittävämpää on runoja ke­hystävien periaatteiden tai kirjoitustapojen kehitteleminen. Käsiterunous on sukua käsi­tetaiteelle, ja samalla tavalla kuin käsitetai­de, käsiterunouskin usein tutkii oman ilmai­suvälineensä käsitteellisiä rajoja ja ehtoja; käsityksiämme maailmasta, toisistamme ja runoudesta. Käsiterunous tutkii usein aikaa, toistoa, erilaisia tekstivarantoja, sosiaalisia verkostoja, ihmisen olemista jossakin pai­kassa, ja runo on pikemminkin dokumentti tuosta projektista kuin itsenäinen teos. Voi­daankin sanoa, että käsiterunoudessa teok­sen käsitteellinen sisältö, teoksen idea, on tärkeämpi kuin teos itse. Teos on vain tapa ruumiillistaa, havainnollistaa tai todistaa käsitteen olemassaolo ja merkittävyys. Suo­messa lajin näkyvin edustaja on Karri Kokko (MMVII, Das Leben der Anderen).

Luettelot ja listat

Luetteloiden ja listojen paluu runouteen (esim. Tuomas Timonen: ”Kasvatusohjeita 1”, Viikilä: ”Hyttyset ja vaaksiaset karkote­taan”). Rytmin korostumisen, monotonisuu­den tai hengästyttävyyden esteettisten vaikutusten rinnalle tulee uutena piirteenä ha­kukonerunouden tulosten asettaminen ky­seisiin muotoihin (Janne Nummela: ”Onko ihmiskaupalla mitään rajaa?”). Luettelot ra­kentavat yllättäviä yhteyksiä hakutuloksille samalla kun ne kokoavat mahdollisesti irral­lisilta vaikuttavia elementtejä.

Lineaaristen lukuoletusten haastaminen

2000-luvulla runouden kentälle ilmestyy li­neaarisia lukuoletuksia haastavia runoja. Tällaiset runot ovat usein minimalistisia ja/tai korostuneen visuaalisia. Niiden kohdalla hyvää sisääntulokulmaa on etsittävä (esimerkiksi) muualtakin kuin sivun vasemmasta yläkulmasta; tekstiä on kenties tarkasteltava sivulle tai sivujen yli leviävänä muotona, tai sitä on mahdollista lähteä lukemaan useasta kohdasta, tai se pitää lukea useaan kertaan eri suunnista, jotta sen kaikki merkitykset avautuisivat. Pyrkimyksenä on toisaalta pal­jastaa lukukonventioita ja niihin takertunei­ta merkitysten uomautumisia, toisaalta ava­ta lukijalle mahdollisuuksia subjektiivisiin oivalluksiin, keksiä jotain, jolle ei ole ohjet­ta tai ennakkotapausta. Lukuoletuksia haas­tavissa runoissa pyritään rakentamaan poik­keavien lukutapojen tai -suuntien avulla ru­non merkityksiä. Videorunot, digitaaliset ru­not ja muut pelilliset runot vievät tämän lu­kuoletuksien haastamisen vielä astetta pi­demmälle. (Harry Salmenniemi: ”-ksi”, Henriikka Tavi: ”sulle, joka ei uskalla laskea var­joaan”)

Negatiiviset tunteet

Vahvaa runominää ympäröivän eli vahvan runominän rakentaman todellisuuden rin­nalle on tullut masennuksen, henkilökoh­taisten neuroosien ja pakkomielteiden todel­lisuus. Negatiiviset tunteet pääsevät runojen kieleen etenkin silloin, kun runojen teksti­pintaa ei hiota eheäksi ja vain runollisesta sanastosta koostuvaksi. Negatiivisten tuntei­den ilmaisuun liittyy usein myös poliittisia tarkoitteita. Minkälaisia tunteita, runoja ja ihmisiä hyväksymme? Minkälaisena puhu­jana hyväksymme itsemme? (Anja Erämaja: ”Peruukissa ja ilman”, Tytti Heikkinen: ”Läs­ki XL. Jotain rajaa”)

Menetelmällinen (t. proseduraalinen) runous

Menetelmällinen runous pitää lähtökohta­naan esimerkiksi OuLiPon parissa kehitel­tyjä periaatteita. OuLiPolaista runoa edeltää aina jokin pakote tai rajoite, ehto tai ehto­jen joukko, jonka noudattaminen kirjoitus­prosessin aikana ohjaa runon muotoa, sisäl­töä tai sen muita piirteitä (kuuluisa esimerkki on S+7, runomuoto, jossa minkä tahansa olemassaolevan runon jokainen substantii­vi korvataan niillä vapaasti valitun sanakir­jan sisältämillä substantiiveilla, jotka ovat seitsemän sanan päässä alkuperäisestä). Täs­sä runouden lajissa lopputulos painottuu enemmän kuin käsitteellisessä runoudessa. Menetelmät vaihtelevat ankarasti noudatet­tavista vapaammin sovellettavissa oleviin, monimutkaisista yksinkertaisiin. Menetel­miä voidaan hyödyntää kokoelman laajuises­ti, runokohtaisesti tai runojen sisällä olevina yksittäisinä kohtina. (Karri Kokko: ”Avokyyh­ky, lattiaheroiini”)

Minimalismi ja minimalistiset elementit

Minimalismia alkaa näkyä sekä blogeissa (Mikael Brygger: valkoinen piste, pilkku), yksit­täisten runojen osina sekä runokirjojen ele­mentteinä. Minimalistinen runo on tyypil­lisesti niin lyhyt, kielelliseltä ainekseltaan niin niukka, ettei se ehdi ehdottaa mitään aiheesta tai runonmuodosta käsin paikantu­vaa lukutapaa. Tämän johdosta minimalismi pyrkii olemaan joko mahdollisimman avoin erilaisille lukutavoille, tai esittämään jon­kin merkityksen mahdollisimman niukas­ti ja terävästi. Minimalistiset runot rakentu­vat joko sanahahmoissa tapahtuvien pienten muutosten tai sitten typografisten keinojen varaan. (Kristian Blomberg: ”Hamlet”)

Monimediaisuus, monikanavaisuus

2000-luvulla syntyy teoksia, jotka käyttä­vät kuvan ja äänen yhdistelmiä tai digitaa­lista käyttöympäristöä, esimerkiksi Jani Sipi­län videorunous, Marko Niemen digirunous ja Tatu Pohjavirran pelilliset digirunot sekä Jukka-Pekka Kervisen ja Karri Kokon visu­aaliset runot. Runoilijat kiinnostuvat myös mahdollisuudesta poiketa kirjamuodon ma­teriaalisista rajoituksista. (Tuli&Savun keski­aukeamarunot, nokturno.org)

Palimpsesti/päällekirjoitus

Olemassaolevien ja tunnettujen tekstien hyödyntäminen joko uudelleenkirjoittamal­la tai muuten muokkaamalla. Kyse ei ole intertekstuaalisesta viittaamisesta, vaan ru­noissa olevien mahdollisuuksien hyödyntä­misestä (T&S 3/2007: Re: Suomi). Kyseessä voi olla myös runon yksittäinen elementti, jol­loin saatetaan lainata tai hyödyntää esimer­kiksi jotakin fraasia, poliittista tai mainos­kielestä tuttua slogania jne. (Markku Paaso­nen: ”Oodi kaatopaikalle”)

Parataktisuus

Tiukasti määriteltynä tyyli, jossa käytetään mahdollisimman vähän tai ei yhtään side­sanoja (ja, että, mutta); luo usein hengästy­nyttä, hajanaista vaikutelmaa. Laajemmas­sa mielessä millä tahansa kielen tasolla (sa­nojen, virkkeiden, puhunnan, teemojen) ta­pahtuvaa syyseuraus-suhteiden rikkomista ja niitä osoittavien rakenteiden puuttumista, jolloin esimerkiksi puhujan, aiheen, ajan ja paikan välisten suhteiden etsiminen ja olet­taminen jää lukijan tehtäväksi. Joissakin ta­pauksissa runoihin rakentuu parataktisen tyylin ansiosta laajempia semanttisia syn­takseja, esimerkiksi toistuvan kuva-aiheen myötä. Keinoa käytetään niin säemuotoises­sa kuin proosamuotoisessakin runoudessa. Poikkeuksina aiempiin (esimerkiksi imagis­mista periytyviin) käyttöihin, joissa tärkeäm­pää oli avata lukijalle merkityksiltään väljä ja kuulas tila, nykymuotoinen parataktisuus on yleensä dialogissa K=I=E=L=I -runouden kanssa ja kiinnostunut esimerkiksi erilaisten lausumien välisistä suhteista. On kuitenkin mainittava, että K=I=E=L=I -runouteen liit­tynyttä uskomusta, jonka mukaan kieliopin sääntöjen rikkominen vastaisi kielen tasol­la sosiaalisten sortosuhteiden kyseenalaista­mista ja purkamista, ei koskaan ole hyväk­sytty suomalaisessa 2000-luvun runoudessa. Pikemminkin parataktista tyyliä on pidetty vain keinona muiden joukossa. (Lehto: ”hic rhodos”)

Polysyndeton

Sidesanojen liikakäyttö. Kiinnittää huomion toisaalta merkityksen ehtoina tai jäsentäjinä toimiviin sidesanoihin, toisaalta taas käyt­tää sidesanoja osoittamaan yllättäviä yhteyk­siä tai rakentamaan (tai suorastaan pakottamaan) merkityksiä sinne missä niitä ei muu­toin olisi. Kirjallisiin keinoihin aina kuulu­nut ”liikakäyttö” voi myös kirjallisena stra­tegiana paljastaa, kuinka luontevaksi tai har­mittomaksi niiden asema kielessä oletetaan. (Esim. Harry Salmenniemi: virrata että, Olli Sinivaara: ”Synnyin ja maa oli sama”)

Populaarikulttuuri

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenel­lä erilaiset runotapahtumat, runoklubit ja esittävä runous vakiintuvat Suomeen kirjal­listen yhteisöjen aktiivisen toiminnan ansi­osta. Samaan aikaan runoutta aletaan kir­joittaa aikaisempaa laajemmalle tai ainakin aiemmasta “sivistyneestä” yhteisöstä poik­keavalle yleisölle, jolla oletetaan olevan toi­senlaista kulttuurista tietoa kuin runouden perinteisemmällä yleisöllä. Populaarikult­tuurisen kuvaston ja siihen liittyvien mieli­kuvien sisällyttäminen runokieleen tarkoit­taa myös runon kirjoittajan vilpittömyyden lisääntymistä: hän tunnustaa todelliset ”ei kovin runolliset” kiinnostuksensa. 2000-lu­kulainen runo sisältääkin korkeakirjallis­ten viittausten lisäksi tai niiden sijaan viitta­uksia esimerkiksi popmusiikkiin (Eino San­tanen, Kati Neuvonen, Anja Erämaja), elo­kuviin, sarjakuviin, fantasia- ja science fic­tion -kirjallisuuteen sekä tietokone- ja roolipeleihin (Ville Luoma-aho, Kristian Blom­berg, Tomi Sonster, Tuukka Hämäläinen, Janne Nummela, Teemu Manninen, Mikael Brygger) tai pornoon (Tytti Heikkinen, Tuo­mas Timonen, Kristian Blomberg). Runo­us siis tietyllä tapaa sanoutuu irti aikaisem­man yhtenäiskulttuurin ääneenlausumatto­masta sopimuksesta, joka koski sitä, mistä lukijan kompetenssi ja kirjoittajan kiinnos­tukset muodostuvat. Tämä tarkoittaa ainakin kahta asiaa: 1. Runojen maailmankuva laajenee, moninaistuu ja kansanomaistuu. 2. Sama kehitys, joka tuo runouden luki­jaansa lähemmäksi, saa jatkuessaan aikaan myös sen, että runouden yleisöt pirstaloitu­vat — että runoudella ei ole enää yhtä vaan useampia, toisistaan poikkeavia yleisöjä.

Proosaruno

Proosarunon uusi tuleminen. Varsinkin 2000-luvun alkupuolella proosamuoto tuli muotiin ja vei lyriikan tutkimaan kerronnal­lisuuden rajapintoja ja fiktion avaamia ru­nollisia mahdollisuuksia. (Saila Susiluoto: otteet kokoelmasta ”Huoneiden kirja”). Proo­sarunouden tarinalogiikka mahdollistaa myös absurdit ja epäyhtenäiset kokonaisuu­det. Ehkä hieman yllättäen proosaruno ei ole juurikaan käyttänyt säettä pitempiä ilmai­sullisia yksiköitä, vaan voimakas välimerkit­täminen on jatkanut säkeenkaltaisesti ryt­mittyvää runokieltä. (Anja Erämaja: ”Peruu­kissa ja ilman”)

Puhujan potentiaalisuus

Ks. Antti Arnkil: ”Esim. keskellä kaiken – uuden runon mahdolliset äänet”, Tuli&Savu 4/2009 s. 18-21.

Runoilija-termin laajeneminen

Runoilija ei ole enää vain (isoilta) kustanta­moilta julkaissut henkilö. Runoilija voi toi­mia kokonaan blogimaailmassa, keskittyä esiintymään lavarunousiltamissa tai jul­kaista yksittäisiä runoja lehdissä. Taustal­la on tendenssi, jonka mukaan kollegiaali­nen arvostus on käynyt palkintoja ja näky­vyyttä merkittävimmäksi runoyhteisöön hy­väksymisen kriteeriksi. Etenkin lavarunou­den kohdalla nähdään myös runouden alakulttuuristumisen vaikutus: runoyhteisön toimintaan osallistuminen alkaa muistuttaa järjestöineen, klubeineen ja lehtineen enem­män bändien, promoottorien ja musiikki­lehtien toimintaa kuin perinteistä kirjallis­ta toimintaa. Samalla runous on alkanut su­lautua muihin “esittävän puheen” populaa­rikulttuurisiin alalajeihin, kuten rap- ja spo­ken word -esityksiin ja stand up -komediaan. Helsinki Poetry Connection -ryhmän järjes­tämät kuukausittaiset Poetry Jam -illat ovat tästä kehityksestä hyvä esimerkki.

Sukupuoliroolien käsittely

”Jos unohdetaan biologiset naisen ja miehen erot, tyttöys on sosiaalista, kulttuurista, ma­teriaalista – ja kaunokirjallista. Temaattises­sa runoteoksessa tyttöyttä rakennetaan suh­teessa ympäröivään yhteiskuntaan sekä suh­teessa kirjalliseen perinteeseen”, kirjoittaa Vilja-Tuulia Huotarinen esseessään ”Tuhat taikasanaa tytöksi” (Tuli&Savu 1/2007). Es­seessään hän käsittelee eräänlaiseksi buu­miksi kasvanutta tyttörunoutta Marjo Iso­pahkalan, Saila Susiluodon, Kristiina Wal­linin ja Katariina Vuorisen vuosina 2005 ja 2006 ilmestyneiden teosten kautta. Mikä pä­tee tyttörunouteen, koskee myös vastakkais­ta sukupuolta. Esimerkiksi Jarkko Tontin, Mikko Rimmisen, Risto Oikarisen ja Mikko Myllylahden monissa runoissa runon minä on korostuneen miehinen/poikamainen. Su­kupuolirooleja käsittelevä runous on usein teosmaista, temaattista, kasvukertomuksen muodon saavaa roolirunoa.

Säkeen piteneminen

Monissa kokoelmissa säe ilmaisullisena yk­sikkönä pitenee. Yhtenä taustana voidaan nähdä pyrkimys palauttaa yksittäisen sä­keen arvo, ettei runous vaikuttaisi säkeisiin katkotulta proosalta. Pitenemisen myötä ru­noihin voidaan rakentaa hengästyttävää lu­kuvaikutelmaa, kuvien vyöryttämistä, tai ba­rokkisia toisiinsa lomittuvia kuvia. (Olli Sini­vaara: ”Synnyin ja maa oli sama”, Ville-Ju­hani Sutinen: ”Keväisin, kun sodat paritte­levat”)

Teosajattelu, kokoelmamuoto

2000-luvun runokokoelmissa (etenkin proo­sarunokokoelmissa) yksittäiset tekstit muo­dostavat usein jatkumon, joka noudattaa ta­rinallista tai temaattista tai jotain muuta ko­koavaa periaatetta. (Saila Susiluoto: 5. Odotushuone 59. Vedenhuoneet) Tällöin yksittäis­ten runojen rooli kevenee tavoitellun koko­naisuuden kustannuksella. Vastaavasti koko­naisuus on parhaimmillaan enemmän kuin osiensa summa, siitä muodostuu kokonai­nen maailma. Kokonaisuus voi myös mah­dollistaa joitain viehättäviä tekstejä, jotka ei­vät ehkä kykenisi perustelemaan itseään, mi­käli niitä tarkasteltaisiin vain yksittäisinä ru­noina.

Toisto

Toiston prosodisten ja runoa jäsentävien käyttöjen rinnalle tulee kielen toimintaa ko­hostavia käyttöjä, joilla on usein kielifilosofi­aan tai permutaatioihin palautuvia kytken­töjä (Harry Salmenniemi: Virrata että, Juha­na Vähänen). Sanatasolla tapahtuvan toiston rinnalle nousee myös virkkeitten muotora­kenteiden toistuminen, jolla voidaan kehitel­lä ja tukea runokielessä muotoutuvaa oma­lakista maailmaa (Silja Järventausta; Aki Sal­mela: ”Leikitään kotia”) tai hallita hakuko­neiden tuloksia.

Virheet

Huomion kiinnittäminen halveksittujen tai aliarvostettujen kielenkäyttötapojen ilmai­suvoimaisuuteen, normaalikielestä poikkea­viin vaihtoehtoisiin merkityksiin ja maail­massa olemisen tapoihin ja toisaalta kielen ja ajattelun pinttyneisiin tavanomaisuuksiin pienten virheluennoilta tai kirjoitusvirheil­tä vaikuttavien kielellisten siirtojen myötä (Tuomas Timonen: ”Virheluennat 1-4”, Hen­riikka Tavi). Virheet ovat usein koomisia, tai palauttavat näkyviin joitain etymologisia kytköksiä. Virheet näyttelevät suurta roolia myös joissain minimalismin muodoissa, ku­ten sanarunoissa (Brygger: kuumaailmapal­lo). Flarf-runoudessa kirjoitusvirheet viit­taavat myös poliittisesti eroteltuihin kielen­käytön kerrostumiin, kuten eri sukupuolten, yhteiskuntaluokkien tai ikäpolvien puheta­pojen eroihin, tai muihin epäkorrekteihin, sukimattomiin puhetilanteisiin ja puhujiin.

Visuaalisten ja typografisten piirteiden korostuminen

Visuaaliset ja typografiset piirteet kohos­tuvat. Tämän kehityksen taustalla voidaan hahmottaa kuvan ja sanan erilaisten yhteis­työmuotojen laajempi näkyvyys kulttuuris­sa, virinnyt kiinnostus visuaaliseen runou­teen, sekä runoilijoiden kiinnostus erilaisia avantgarden traditioita kohtaan (esim. konkreettinen runous, minimalismi). Visuaalis­ten ja typografisten piirteiden avulla runo­us pyrkii laajentamaan runoissa käytetyn sa­naston semanttisia kenttiä, tai osoittamaan muita kuin lausetasoilla syntyviä yhteyk­siä ja kokonaisuuksia. (Harry Salmenniemi: ”-ksi”)

Äänteellisyys ja sointi

2000-luvun runoudessa esiintyy kaksi ääri­päätä, joissa kielen äänteellisiä piirteitä on korostettu aiempaa, eräänlaista ”mykän” tai ”vaiennetun” runouden aikakautta voimak­kaammin. Ensimmäisessä äänteellisyyttä korostetaan semantiikan kustannuksella (Leevi Lehto: ”Sanasade”) tai etsien keinoja kuvata musiikkia (Lassi Hyvärinen). Toisessa äänteet tuottavat ja mahdollistavat merkityksiä, jot­ka ehkä muuten jäisivät esimerkiksi itsesensuurin vuoksi syntymättä (Aki Salmela: ”Lei­kitään kotia”, Harry Salmenniemi: ”Jonk’”). Välistä voidaan hahmottaa myös äänteelli­syyden kytkös eufoniaan, jolloin äänen miel­lyttävyys näyttelee merkittävää roolia runon esteettisessä nautinnassa, mutta ei varsinai­sesti ohjaa runon mahdollisuuksia merkitä (Miia Toivio: ”Vapaus I–III”).